Mikko Salmi: Korona-ajan voittajat ovat harvassa

Katselin pääsiäisen aikana Mun Oulu -kaupunkimediaan tehtyä vuodentakaista videota kotikoulusta. Pätkässä tokaluokkalainen tyttö hymyili leveästi vanhempansa vierellä selvästi ilahtuneena siitä, että sai oman äidin jakamattoman huomion läksykirjojen äärellä. Korona oli tuonut mukanaan uudenlaisen arjen, jossa perheenjäsenet viettivät päivät yhdessä ja jakoivat lounashetken lisäksi myös koulu- ja työpäivän kuvioita.

Videolla perheen äiti kertoi, miten hämmästyttävästi koulumaailma oli ottanut digiloikan muutaman viikon aikana. Kevätaurinkokin teki koronasulusta helpomman kestää. Hymyilevistä kasvoista ei millään voinut lukea, millainen vuosi on edessä. Äiti sanoi vielä videon lopuksi pahaenteisen lauseen: ”Onneksi tämä koronasulku ei tullut marraskuussa, sillä silloin jaksaminen voisi olla todella hankalaa.”

Vuotta myöhemmin voi sanoa, että vuoden pimeimpien kuukausien viettäminen ilman ihmiskontakteja ja tapahtumia oli melkoinen ihmiskoe. Vaikka pääsiäisen toivon sanoma ja lempeät ulkoilukelit toivatkin kaivatun piristysruiskeen, ”orjantappurakoronan” merkit ovat painautuneet tiukasti otsaan ja mieleen. Kaupungin viestinnässä olemme painottaneet viikko toisensa jälkeen sitkeyden, huolellisuuden ja toivon merkitystä. Nyt henkiset energiat alkavat yhteiskunnassamme olla syöty. Ihmisten venymiskykyä on testattu äärimmilleen.

Korona-ajassa ei paljon voittajia ole maskikauppiaiden ja kotieläimien lisäksi. Yksi suurimmistä kärsijöistä on ihmisten välinen kommunikaatio.

Moni sanoo kokemuksesta, että yön synkkyys tuntuu pimeimmältä juuri ennen aamun ensimmäisiä valonsäteitä. Tunnelma on hyvin samanlainen koronan aiheuttaman henkisen kaamoksen kanssa. Asiantuntijat antavat jo toiveikkaita lausuntoja ”normaalista” kesästä ja määrätietoisesta yhteiskunnan paluusta arkeen. Silti usko koronan hellittämiseen alkaa hiipua. Toivottavasti käy kuitenkin niin, että juuri, kun alamme luopua toivosta, tapahtuu ihme. Siitä kai pääsiäisessäkin on pohjimmiltaan kysymys.

Korona-ajassa ei paljon voittajia ole maskikauppiaiden ja kotieläimien lisäksi. Yksi suurimmistä kärsijöistä on ihmisten välinen kommunikaatio. Olen huomannut, miten vaikeaa on työyhteisöjen ilmapiiriä ja yhteistyötä kehittää, kun kaikki oheisviestintä on leikattu pois. Kun pienet hymyt, ilkikuriset ilmeet ja kosketukset puuttuvat, luottamuksen ja yhteyden rakentamisesta tulee ylivoimainen tehtävä. Kukin työyhteisön jäsen alkaa pitää kiinni vain omista velvoitteistaan ja tehtävistään. Ilman kokonaisvaltaista kohtaamista alamme kantaa vain omia taakkojamme, emmekä jaa kuormaamme. Olemme unohtaneet toistemme ruokkimisen, kun emme kuule kuin oman mahamme murinan.

Yhdessä iloitsemisestakin on tullut vaikeaa. Merkkipäivien viettämisestä on tullut omituista kuurupiiloa. Vaikka kaukana asuvalle ystävälle olisi juuri nyt oikea aika soittaa, puhelimen käyttö taantuu vain passiiviseksi sosiaalisen median selailuksi. Apatia on hyvä sana kuvaamaan tätä mielen ja yhteiskunnan tilaa.

Kaupungin viestinnän tehtävänä on aina ja joka hetki luoda toivoa. Mutta entäpä, jos ei jaksa? Onko silloin rehellisempää sanoa, että nyt ei pysty. Ja tämänkin kirjoitettuna muistutan, ettei ikinä saa luopua toivosta.

Minulle korona-ajassa vaikeinta on huumorin hiljainen kuolema. Palaverit alkavat tiukasti kalvosulkeisilla ja pysyvät orjallisesti asiassa. Ei hyvä. Me vietämme niin suuren osan elämästämme työssä, että arki kannattaisi elää vähän kevyemmällä otteella.

Tiedätkö muuten, miksi enkelit osaavat lentää? Ne ottavat itsensä riittävän kevyesti. Siis enkeliasenteella tähän loppukevääseen!

Kolumni julkaistu Rantalakeus-lehdessä 7.4.2021