Henna Saarenketo: Suhde Ouluun alkoi järkiavioliittona

Kotipaikkakunnaltani Rovaniemeltä lähdettiin 2000-luvun alussa opiskelemaan kolmeen kaupunkiin: Ouluun, Tampereelle tai Helsinkiin. Minun oli tarkoitus jäädä pohjoiseen ja valmistua liikunnanohjaajaksi, mutta eräs viikonloppureissu Suomen Manchesteriin muutti suunnitelmani täysin.

Saapuessani Tampereen keskustorille koin huumaavaa jännitystä ja ihastusta. Toria ympäröivät vanhat rakennukset olivat jotain aivan muuta, mihin olin Rovaniemellä tottunut. Jylhät kiviset monumentit seisoivat sulassa sovussa keskenään ja kätkivät sisäänsä kaupungintalon ja teatterin. Ilmassa tuoksui mahdollisuus. Ohitseni käveli tuntematon ihminen ja minä olisin ollut valmis mihin vain.

Tampere oli hellä ja tulinen ensirakastaja, joka otti syleilyynsä ja näytti tien tanssin maailmaan. Kaupunki oli avoin ja valot johdattivat seikkailujen äärelle. Vuodet opettivat, etteivät toisten mielipiteet määritä elämän suuntaa, vaan sen tekee jokainen itse. Kaiken tämän koin kulkemalla yli Pyynikinharjun ja patsaiden reunustamaa siltaa pitkin kohti tuntematonta.

Oulu oli järkiliitto, joka piti vain hyväksyä.

Päädyin toisen ihmisen perässä Ouluun 12 vuotta sitten. Vappuaattona kannoin laatikot Kaijonharjussa sijaitsevaan kaksioon ja illalla keskustassa ajaessani mietin, missä kaikki ihmiset ovat. En löytänyt toria tai puistoa, jossa patsas olisi puettu valkoiseen hattuun. Ilmassa vihmoi kylmä merituuli, joka ei vastannut halaukseeni.

Ensimmäiset viisi vuotta Oulu ja minä suhtauduimme toisiimme asiallisen kohteliaasti, henkilökohtaisuuksiin menemättä. Oulu oli järkiliitto, joka piti vain hyväksyä. Opiskelin alaa, joka ei tuntunut omalta ja pidin Oulua välipysäkkinä. En kokenut Tampereen kaltaista hurmioitumista ja olin pettynyt. En löytänyt paikkaani ja erehdyin syyttämään asiasta Oulua. Se olin kuitenkin minä, joka ei antanut kiintymykselle mahdollisuutta.

Muutto Italiaan avasi silmäni. Kun ihmiseltä viedään kyky kommunikoida omalla kielellä ja hänet irrotetaan tutusta sosiaalisesta ympäristöstä, alkavat tärkeät asiat kaivautua esille. Kaukana etelässä aloin kaivata, en niinkään Oulua, vaan oululaisia ihmisiä. Tajusin, että olin vuosien aikana saanut tutustua upeisiin ihmisiin, jotka olivat halunneet ottaa minut osaksi elämäänsä. Olin kuitenkin pysynyt kädenmitan päässä, koska ajattelin muuttavani pian pois.

Oulu ei ota kädestä kiinni ja kuljeta kohti seikkailuja.

Kun palasin Italiasta Ouluun, päätin antaa kaupungille mahdollisuuden. Astuin askeleen lähemmäksi ihmisiä ja lähdin rohkeasti tutkimaan mahdollisuuksia, joita Oulu tuntui yhtäkkiä olevan pullollaan. Otin suoranaisen loikan perustaessani yrityksen ja toivoin, että Oulu ojentaisi kätensä ja ottaisi vastaan. Ottihan se. Olen sanonut kyllä yöllisille pyöräretkille Hietasaareen, tanssinut itseni tainnoksiin Haapalehdon katsastuskonttorin yläkerrassa ja kolhinut polveni Oulujoen rantakiviin.

Oulu on minulle se hiljainen tyyppi luokan perällä, joka yllättää rikkaalla sielunmaisemalla, kun häneen tutustuu paremmin. Oulu ei ota kädestä kiinni ja kuljeta kohti seikkailuja, ne täytyy itse löytää. Kaupunki on helmiä täynnä niille, joilla on kärsivällisyyttä etsiä. Oulu voi vaikuttaa ulospäin joskus arkiselta ja kankealta, mutta sen sisällä hehkuu mahdollisuuksien hiili, josta saa tarvittaessa tulta soihtuun.

Työharjoittelu Mun Oulun toimittajana on syventänyt suhdettani kaupunkiin. Joka päivä ihmettelen, kuinka hienosti kaupunkia kehitetään ja kuinka paljon erilaista osaamista oululaisista löytyy. Toki välillä tuskastun ja koen, ettemme ymmärrä toisiamme, mutta se on pitkässä liitossa väistämätöntä. Toimivan suhteen salaisuus on vahvuuksien arvostaminen sekä keskeneräisyyden hyväksyminen puolin ja toisin. Ensirakkauden kaltaisen huuman tavoittelu voi johtaa harhaan. Muistoilla on tapana muuttua kullaksi eikä menneisyydessä eläminen vie eteenpäin. Jotta uusi kiintymyssuhde ja rakkaus voi syttyä, täytyy entisestä osata päästää irti ja katsoa tulevaisuuteen uteliain silmin.