Henna Saarenketo: Olen ahne ihminen, jolle ei riitä mikään

Minä en ole kohtuuden ihminen. En harrasta pieniä kuohuviinipulloja tai sisusta kotiani yhdellä maljakolla. Kun löydän hyvän tv-sarjan, saatan muurata itseni sohvaan kokonaiseksi päiväksi ja syödä kinuskikastiketta suoraan pullosta. Teekuppiini mahtuu tarvittaessa kylpemään, ja kun tanssin, teen sen kainalot hiessä tukka heiluen.

Olen malliesimerkki hyvinvointivaltion kasvatista, jolta ei ole koskaan puuttunut mitään. Jääkaapin valot tuskin näkyvät erikoisjuustojen ja soijasuikaleiden välistä. Valitsen vaatteeni mielialojen mukaan, ja joskus ajelen autolla vain, koska siellä on hauska kuunnella musiikkia.  Olen saanut valita opiskelupaikkani, tuhlata opintolainaa kyykkyviineihin ja viettää puoli vuotta ulkomailla yhteiskunnan laskuun.

Huomaan, että olen viime vuosina tottunut saamaan nopeasti sen, mitä kulloinkin haluan. Kun lähetän viestin, oletan että siihen vastataan tunnin sisällä. Tilaan pikalähetyksenä äärimmäisen tarpeellista rihkamaa suoraan kotiovelle, ja viiden minuutin jonotus kaupassa saa minut miettimään, eikö täällä arvosteta maksavia asiakkaita.

Minulla on selkeästi kaikkea, liikaa ja yli äyräiden. Miksi silti tuntuu, että aina on jokin huonosti?

Olen tottunut saamaan lähes kaiken mitä haluan. Etenkin meille lellipossuille on vaikea ymmärtää, miksei kaikkiin kaupungin kaavamuutoksiin ole kysytty juuri meidän mielipidettämme. Tunnen lähes ihmisloukkauksena sen, etten pääsekään ensi talvena takapihalta hiihtoladulle, koska siinä kulkee nyt pyörätie. En tietysti osaa arvostaa sitä, että meillä ylipäätään on olemassa sellainen kaupungin tarjoama ylellisyys kuin valmiiksi auratut hiihtoreitit.

Olen kylpenyt Oulun kulttuuritoiminnan yltäkylläisissä altaissa niin kauan, että sorrun muiden kanssa ihmettelemään, miksi Oulu valittiin vuoden 2026-kulttuuripääkaupungiksi. Olen tottunut valitsemaan pullasta rusinat, joten kiukuttelen, jos vapaapäivänäni järjestetään iskelmäjuhlat eikä poikkitaiteellisia festivaaleja, joihin olisin halunnut osallistua. Olen täysin unohtanut ajan, jolloin asuinpaikassani kulttuurilla tarkoitettiin karaokea.

Nopeaan tahtiin tottuneena ihmisenä tuskastun hitaaseen muutokseen. Ymmärrän, että kaupungin tasolla päätökset eivät ole yksinkertaisia, ja yhteiskunnallisesti ne vievät vielä kauemmin. Me kärsimättömät ihmiset haluaisimme kaiken valmiiksi nyt heti; tori kuntoon ja sairaanhoitajille palkkaa. Samaan aikaan unohdamme kaikki hyvinvointivaltion edut, jotka ovat käytössämme päivittäin.

Epätoivosta käsin lentävät vain mädät omenat, eivät toiveikkaat ajatukset.

Sohvapsykologin pätevyydellä olen tullut siihen tulokseen, että ihminen on luotu tottumaan. Turtumusta seuraava tyytymättömyyden tunne on nimittäin kehityksen tae. Meillä on luontainen tarve ja kyky kehittyä, mutta tarvitsemme siihen hyvän syyn ja kimmokkeen. Mikäli kaikki menneisyyden esi-ihmiset olisivat olleet täysin onnellisia ja tyytyväisiä asustellessaan luolissa, siellä mekin nyt kohentaisimme kepillä tulta.

Tyytymättömyys vallitsevaan olotilaan on hyvä renki mutta huono isäntä. Voimme valjastaa sen käyttöön, kun haluamme kehittää itseämme tai ympäristöämme parempaan suuntaan. Mutta jos alamme nähdä ympärillämme pelkkää puutetta ja epäkohtia, alkaa elämä maistua katkeralta ja haista homeiselta. Sen kaltainen olotila ei ole enää luova ja kehittävä, vaan se ajaa ihmisen uskomaan, ettei millään ole mitään väliä. Epätoivosta käsin lentävät vain mädät omenat, eivät toiveikkaat ajatukset.

Mitä suurempaan mittakaavaan tyytymättömyys skaalautuu, sitä vähemmän koen, että voin vaikuttaa vallitsevaan tilanteeseen. Voin kehittää itseäni ja perhettäni koskevia asioita, mutta työpaikan suhteen alan menettää otteen naruista. Yhteiskunnalliset epäkohdat leijuvat taivaalla kuin irti päässeet vappupallot, ja maailman tilanne on jokin epämääräinen heijastus yötaivaalla.

Vähemmästäkin tekee mieli poteroitua maakuoppaan kirjoittelemaan ikäviä kommentteja keskustelupalstoille. Saisi sentään jotenkin äänensä kuuluviin.

Ennen kuin haen lapion, aion kokeilla, miltä tuntuu vaikuttaa niihin asioihin, joihin kohtuudella pystyn. Minä hemmoteltu kakara haluan nimittäin oppia arvostamaan sitä kaikkea hyvää, mitä elämässä, Oulussa ja maailmassa on. Se on ihmisen kokoinen haaste, ei mikään utopia. Ehkä juuri arvostuksesta käsin muutoksetkin ovat mahdollisia?