Eljas Liinamaa: Nisäkkään vaellus ja hallinnan harhat

Jäniksen vuosi sovittiin taiteellisen johtajan Alma Lehmuskallion kanssa Oulun teatterin vierailuteokseksi vuoden 2019 taitteessa. Aika oli silloin toinen, voi herrajjumala että olikin!

Jäniksessä kiehtoi se, miten datanomi Vatasen irtiotto järjestäytyneestä yhteiskunnasta resonoi omaan elämään. Kuusi vuotta sitten muutin Helsingin Etu-Töölöstä lautamökkiin Lappiin, Ounasjoen rantatörmälle. Muutolla oli kahtalaiset tarkoitusperät: yhtäältä tarve potkia itseä perseelle ja katsoa, miten uusavuton flegmaatikko pärjää oloissa, joihin ei ole ennalta mitään kosketusta. Toisaalta kyseessä oli pako, reaktio ympäröivään sykkeeseen, joka ei enää tuntunut elämän pulssilta. Varsinaista suunnitelmaa ei ollut, vain utuinen toive, että oppisi näkemään etäältä asiat kirkkaammin.

Ensimmäisten vuosien oppi kiertyi luonnonolojen ympärille. Kaikki suunnitelmat piti tehdä sään ehdoilla. Vuoroin mökkiä, autoa ja itseä sai kaivaa lumesta ja polttopuun kanssa oppi äkseeraamaan päivittäin, sillä mökki ei juuri lämpöä pitänyt. Opin myös kerrospukeutumaan, sillä jokiuoma toimii kuin boolimalja, joka kerää hyisimmät ilmamassat lähiseuduilta.

Otsalamppu muodostui parhaaksi ystäväksi ja kasvoi talveksi otsaan kiinni kuin tatti. Kylmän ja pimeän kaveriksi muodostui hiljaisuus. Tämän kolminaisuuden sisällä opin viimein pysähtymään, tarkkailemaan ja ajattelemaan ajatuksia yksi kerrallaan. Juttelin seinien eristeissä rapsaville myyrille sekä hämähäkille, joka kamiinan tarpeeksi rallatettua saattoi herätä horroksestaan. Vaikka kotihämähäkkejä varmaan oli useampi eri yksilö, nimesin ne kaikki Kaleviksi.

”Luonto päättää, minä sopeudun”

Ensimmäisten vuosien oivallus oli, että minä, ihminen, en todellisuudessa hallitse mitään. Luonto päättää, minä sopeudun. Siinä oli jotain hyvin vapauttavaa, koki viisastuneensa, lähes valaistuneensa. Saattoi kaukaa korvesta käsin katsella järjestäytyneen yhteiskunnan kaaosta myötätuntoisesti, hieman ylhäältä päin. Silloin saattoi päätyä ehdottamaan Oulun teatteriin esitystä, jossa tämän maailman Vatasten rimpuilulle koneistoa vastaan hellästi nauretaan. Samalla saattoi syntyä lievä hybris: minä selviydyn mistä vain, yksin! Se hybris kostautui.

Kevät 2020 paljasti, että on helpompi olla korvesta käsin olevaisuutta tarkkaileva erakko, kun tietää, että maailma toimii osapuilleen normaalisti. Poikkeustilat romuttivat kertaheitolla valaistuneen mielenlaadun, ja paluun teki sama tuttu angsti, jota olin pyrkinyt pakoon Helsingistä. Saapui puhdas kaaoksen- ja kuolemanpelko.  Asian laajuus ei meinannut upota todellisuudentajuun. Suhde Jänikseen muuttui, kun ei tiennyt, onko teatteria vielä vuoden päästä olemassa, tai onko itse elossa tekemässä sitä.

Suunnittelukauden epäaika oli kuin outoa unta, täysin usvaisen tulevaisuuden edessä. Ajatukset Vatasen kujanjuoksusta muuttuivat raskaammiksi ja hyväntahtoinen nauru rupesi juuttumaan kurkkuun. Tietty unenomaisuus tarttui näyttämöajatuksiinkin. Onko Vatasen koko elämä painajainen, josta havahdutaan hetkeksi kirkkaaseen uneen? Ja kenen painajainen se oikeastaan on?

Taiteellisen työskentelyn leimallinen piirre on ajallisuus, fiksoituminen hetkeen. Entä jos maailma ympärillä kääntyy parissa vuodessa sellaisiin asentoihin, ettei pysy kyydissä? Vatasen pako oravanpyörästä laajenee nyt enemmän kohti hallitsemattomuutta, kaaosta ja kuolemanpelkoa.

Millaisia voimavaroja tarvitaan, jotta selviää hengissä tai edes järjissään? En tiedä. Mutta pakko on uskoa, että ne liittyvät jotenkin yhteyden kokemiseen, ettei koe itseään ulkopuoliseksi, irralliseksi ajopuuksi. Niin kauan kuin me kaikki Vataset pystymme rakastamaan omaa jänistämme, olemme osa jotain suurempaa ykseyttä. Ja toivoa on. Aivan erakkona täällä ei selviä. Kotihämähäkki Kalevi on kuulemma samaa mieltä.