Dimi Salo: Luova mieli ei lepää koskaan

Muistelin taannoin, milloin viimeksi sain valmiiksi uuden laulun. Kokonaisen, valmiin laulun. Laulun, jolla on selkeä alku ja loppu. Laulun jolla on rakenne, varmat soinnut. Ytimekäs melodia ja viimeistelty sanoitus. En muistanut enkä tänäänkään muista, joten siitä täytyy olla aivan liian kauan. Minullahan on ollut välillä aikaa, mutta en ole ehtinyt. En olekaan voinut, vaikka olisin halunnut. Vai olisinko sittenkin? Olisinkohan?

Olenhan minä aloittanut useita kertoja, mutta ne kerrat ovat jääneet vaille, kesken. Olen kirjannut paperille sointukulkuja. Olen hahmotellut sanoituksen eri versioita. Olen hymissyt melodioita puhelimen muistiin. Mutta sitten onkin tullut kiire jonnekin. Kiire vastata oppilaan viestiin. Kiire laittaa pari tärkeää sähköpostia. Kiire suunnitella viikon opetukset. Kiire maksaa laskuja. Kiire tehdä kauppalista. Kiire katsoa paikallisuutisia. Kiire lajitella roskat. Kiire puhdistaa kahvinkeitin.

Kokemukseni mukaan luova mieli ei lepää. Luova mieli käy koko ajan, ja siksi sen pitäisikin uskaltaa antaa olla.

Kaipaan laulujen tekemistä. Opetan luovuutta ja ikävöin sitä, että saan itsekin olla luova. Ei ole ollut tarpeeksi vapaata aivokapasiteettia, tyhjää tilaa. On ollut liian täyttä. Ei ole siunaantunut vapautta, jonka voimalla antaisi palaa… Sanotaan, että tärkeille asioille ja ihmisille löytyy aina aikaa ja energiaa. Niinhän se onkin, mutta kokemukseni mukaan luova mieli ei lepää. Luova mieli käy koko ajan, ja siksi sen pitäisikin uskaltaa antaa olla – tuntematta näitä tunnontuskia.

Minä luon koko ajan. Tarkkailen ja katselen. Kuulen, kuuntelen. Puhun ja juttelen. Etsin tietoa, opettelen. Luova työ on tuskaisimmillaan sen tosiasian hyväksymistä, ettei aina synny eikä koko ajan tapahdu. Mutta silti tapahtuu, koko ajan, näkymättä päällepäin. Jossakin oikeassa hetkessä ja sopivassa tilanteessa ne uudet sanoitukset ja melodiat pulpahtavat kirkkaina mieleeni. Löydän sävelet koskettimilta ja teen päätöksiä, jotka tuntuvat oikeilta. Toivon, että siinä hetkessä en ole moottoritiellä tai kassajonossa – niitä kertoja on ollut usein ja liikaa. Ehkä karanneet ideat palaavat takaisin jonakin toisena hetkenä.

Onnekseni opettajan työssä saan pitää luovuuttani yllä. Saan keksiä ratkaisuja, oivaltaa ja ohjata. Toissaviikonloppuna opetin kymmentä innokasta lauluntekijää tekemään lauluja. Intensiivikurssille osallistujat eivät tunteneet toisiaan ja tulivat kurssille täysin erilaisista lähtökohdista. Persoonallisia, luovia yksilöitä. Heittäytyjiä. Miten hienoa onkaan voida auttaa luomisessa! Alle kahdessa päivässä kurssilaiset pakersivat pienryhmissään laulut niin valmiiksi kuin mahdollista. Pitäisikö minun tehdä kuten opetan, laittaa luovuudelleni aikaraamit? Se ei olisi uutta. Se olisi järkevää, vaikkakin suorituskeskeistä.

Luovuutta ei voi pakottaa, mutta sitä voi houkutella esiin. Olemme usein liiankin tietoisia tekemisistämme. Laitamme riman niin korkealle, että torppaamme leikin ja kokeilun. Pitäisi heti olla valmista, pitäisi oitis olla täydellistä. Pitäisi heti osata, ja joka kerta pitäisi pystyä samanlaisiin suorituksiin. Voisiko tekeminen olla rennompaa? Kaikkea ei tarvitse osata, mutta aina voi oppia. Aina.

Ehkä asetan seuraaville uusille lauluilleni tarkat deadlinet, kuten muinoin. Niin olen ennenkin työstänyt projektini loppuun. Tai ehkä annan kaikkien keskeneräisten ja uusien laulujen vain odottaa? Olla ja öllöttää. Sielläpä ovat, muistivihkoissa ja mielen sopukoissa, ja tulevat teidänkin kuultavaksi ehkä sitten joskus. Mutta toinen kokopitkä albumini, konsepti-levy Sopivanlaiset, on valmis kuluvan vuoden aikana.