Oululaismiehet neulovat salassa, naiset löysivät jo tiensä Neulekahvilaan

Ensimmäinen innokas avaa Höyhtyän ostoskeskuksen päädyssä sijaitsevan yhteisötilan takaoven heti viiden jälkeen. Vartin yli paikalla on jo puolen tusinaa.

Höyhtyän Välkkeen Neulekahvilan ensimmäisen kokoontumisen alkaessa virallisesti puoli kuudelta parikymmentä henkilöä istuu käsityö käsissään.

Neulekahvilan kokoonkutsuja Heidi Moilanen tervehtii tulijoita ilahtuneena ja myös vähän hämmentyneenä. Kaksituntiseen Neulekahvilaan saapuu peräti 26 naista, joista osa on Moilaselle entuudestaan tuttuja neulojapiireistä, mutta mukana on myös ihan uusia kasvoja.

Moilanen aloitti huhtikuussa Höyhtyän Välkkeen tapahtumatyöntekijanä. Hänellä on lähihoitajan koulutus ja kokemusta vapaaehtoistyöstä, ja molemmat yhdistyvät nykyisessä työssä hyvin.

”Nyt minulla on aikaa antaa ihmisille perushoivan lisäksi muutakin. Voin luoda merkityksellisyyttä arkeen.”

Samalla sitä saa myös itselle, voi havaita seuratessa Moilasen ja neulojien välistä kanssakäymistä.

Mistä sait idean Neulekahvilalle?

”Olen hullu neuloja”, Moilanen toteaa naurahdellen. ”Aloitin neulekäsityöt, kun odotin esikoistani ja hän täytti nyt 12. Olen käynyt paljon neulemiiteissä ja tiedän, miten vaikea niille on löytää tiloja. Nyt voin työni kautta järjestää neulojien tapaamisen ja tarjota tilat ja samalla toteuttaa yhteisötoiminnan periaatteita.”

Tällä Moilanen viittaa siihen, että eri ikäryhmille suodaan mahdollisuus osallistua toimintaan, oli se sitten toiminnan organisoimisen osana, esimerkiksi kerho-ohjaajana, tai olemalla mukana haluamassaan määrin.

”Neulekahvila antaa mahdollisuuden olla läsnä siten, että tavallaan ei osallistu. Vain on. Se riittää. Parasta minusta on se, että käsitöiden tekemisessä iällä ei ole mitään merkitystä.”

Matalimman kynnyksen toimintaa

Neulekahvila on avoin kaikille kuten neulemiitit yleensäkin. Vaikka siis ollaan Höyhtyän suuralueella, mukaan saa tulla mistäpäin Oulua tahansa.

”Neulemiiteissä ei kysellä, kuka olet ja mitä teet tämän ulkopuolella, vaan mitä käsityötä teet”, eräs käsityöväen kokoontumisissa ahkerasti käyvä kommentoi.

Oleellinen viesti myös Höyhtyän Välkkeen miitillä on, että osaaja ei tarvitse olla. Kynnys on matalin mahdollinen.

Neulemiiteissä on myös kirjaamaton sääntö, että neuvoa saa kysyä. Niinpä Moilasen toimiin ei kuulu olla kädentaitojen yksittäisenä ohjaajana täällä yhteisötilassakaan, vaan homma jaetaan kollektiivisesti.

”Minä olen se, joka keittää kahvit ja toivottaa ihmiset tervetulleiksi”, hän toteaa. Neulekahvilassa onkin tarjolla teetä ja kahvia ja pientä purtavaa pientä korvausta vastaan.

Tässä harrastuksessa ei tarvita äänenavausta tai lämmitysvenyttelyä. Kutimet ja virkkuut kaivetaan vain repuista ja laukuista, ja monilla on mukana useampia.

Muutamat ovat ottaneet Neulekahvilaan mukaansa sellaisen käsityön, jota tehdessä voi seurustella vaivatta. Opinkin uuden termin: ”sohvannurkkaneule”.

Välkkeelle kokoontuneilla oli ensitapaamisessaan tekeillä niin arkisia sukkia, erilaisia neulepuseroita, jämälankoja hyödyntävien isoäidinneliöiden virkkaamista, puettavaa nukelle ja pötköttelyalusta kissalle.

Olipa erään käsityökorin kätköissä myös upea ristipistotyö, jota ihasteltiin joukolla. Tekijä on kuvannut siihen näkymän vastavirtaan ponnahtavasta lohesta. Se kertoo toisesta tärkeästä harrastuksesta: perhokalastuksesta.

Naisten maailma, miehet keulakuvina

Moilanen on sitä sukupolvea, jonka ei ole tarvinnut pitäytyä vain vähissä perinteisissä neuleohjeissa ja kisällitekniikalla sukupolvelta toiselle siirtyneessä perinnössä.

Neulomisen kulttuuri on nykyään monipuolinen ja monikulttuurinen, ja sosiaalisessa mediassa käsityö on ihan oma laaja kulttuurinsa. Neulekahvilan osallistujista useimmat seuraavat käsityötilejä somessa, monilla on omakin tilinsä.

Kansainvälisissä neulekuvioissa miehet vievät näkyvimmät sijat ja joidenkin ympärillä on todella vahvaa fanittamista.

Suomalaisissa neulesuunnittelijoissa miehet ovat marginaalinen joukko, vaikka nuorten miesten keskuudessa puikkoihin tai virkkuukoukkuun tarttumista ei pidetäkään enää neitimäisenä.

Lankakäsityöt ovat jo tuttuja urheilupiireissä, lumilautailijoilla etunenässä, ja uimahyppääjä Tom Daley neuletöineen oli Pariisinkin olympialaisissa tuttu näky.

Neulekahvilaan tulleiden kanssa jutellessa käy ilmi, että käsitöitä taitavia miehiä kyllä olisi, mutta nämä pitävät kynttiläänsä vakan alla, käsityövakan.

”Kyllä mun mies osaisi”, yksi toteaa. Toinen jatkaa kertomalla, miten puoliso innostui korona-aikaan tekemään itselleen islantilaisneuleen. Veljelleen tämä oli kehuskellut tekemällään, mutta muutoin asia on pysynyt hyvin salassa. Tarinaa kuuntelevat harmittelevat tuota.

”Toivoisin tämän Neulekahvilan olevan sellainen paikka, jonka miehetkin löytävät”, Heidi Moilanen kommentoi.

Nopea kommenttikierros osoittaa, että miitti on osunut tarpeeseen. Sen ajankohtaa kiitellään ja tahtia – joka toinen maanantai – pidetään sopivana.

Kellonaika varsinkin saa monilta kehuja. Kello 17.30 joku on ehtinyt käydä kotona huoltamassa joukkoja, toinen on napannut kyytiin  omaan harrastukseensa kiirehtivän perillisen, kolmannelle neulemiitti osuu sopivasti työmatkan varrelle.

Kaksi tuntia vierähtää huomaamatta, ja silti iltaan jää aikaa muullekin. Joku toteaakin ehtivänsä vielä hyvin vesijumppaan.