Oulujokisarja, osa 8: Merikosken voimalaitos elää joen ehdoilla

Voimalaitoksen sisällä tärkein asia on kaikkina aikoina ollut tehokas sähköntuotanto ja sen kulloinkin sanelemat tekniset ratkaisut. Merikoskella on aikojen kuluessa ymmärretty säästää vanhaa, muun muassa vanha valvomo kaikkine seinätauluineen, valokuvineen ja huonekaluineen on museoitu sellaisenaan, ja eri puolilla laitosta seisoo paikoillaan hienoja, vanhoja koneita ja ohjauslaitteita.

Erityisen hauskan näköisiä, kuin kaksi isoa kuumemittaria, ovat konemonttujen välppien edessä olevaa ja niiden jälkeistä vedenpintaa osoittavat mittarit konehallissa. Ne ovat toiminnassa edelleen. 

Ennen välppää ja välpän jälkeen vallitsevaa veden pinnan korkeutta osoittavat mittarit sekä vasemmalla käytöstä poistettu, vanha ohjaustaulu.

Kymmenestä miehestä kauko-ohjaukseen

Merikosken voimalaitosta ohjataan nykyisin pääasiassa Toppilan voimalaitokselta etänä, mutta toki henkilökuntaa edelleen päivittäin liikkuu voimalaitoksella eri tehtävissään. Aiemmin kaikki voimalaitokseen liittyvä työ tehtiin paikan päällä.

”Kun aloitin vuonna 1984, oli voimalaitoksella kolmessa vuorossa ihmisiä töissä. Oli kaksi siivoojaa, konemiehiä vaikka kuinka ja vielä erikseen talonmies. Sen jälkeen pikkuhiljaa väki väheni ja viimeiset 15 vuottani olin pääasiassa yksin siellä. Tai olin niin sanotusti sinne merkittynä ainoa, mutta toki oli tarvittaessa kavereita, yleensä päivittäin kaveri tai kaksi”, kertoo Ahti Sipola.

Joskus voivat katketa sähköt

Aiemmin käsin tehdyt voimalaitoksen säädöt tekee nyt automatiikka, mutta manuaalinen ohjaus, käsinajo, on tietenkin myös käytettävissä. Tietokoneet saattavat lakata toimimasta ja onpa esimerkiksi käynyt niinkin, että sähköä tuottavasta laitoksesta katkeavat sähköt, ja voimalaa on ajettava varavirtakoneen tuottaman sähkön avulla, käsin laitoksen eri toimintoja ohjaten.

Tuollaisessa tilanteessa henkilökuntaa siirtyy Toppilasta Koskitielle ajamaan laitosta ja tunnelma on kuin ennen vanhaan – hyvin kiireinen. Ahti Sipola muistaa tarkkaan sen yhden yön, jonka ajan hän joutui yksinään ohjaamaan käsin voimalaitoksen toimintaa. Koko ajan piti seurata Juuruksen ja Kourinojan pintaa, sitä miten niiden vesi nousi tai laski Montan juoksutuksia myötäillen.

”Silloin Merikosken voimalaitoksessa oli yksi vanha kone ja kaksi uutta, ja niiden säätölaitteet olivat kahdessa eri kerroksessa, joissa piti juosta edestakaisin. Liian pitkäksi hetkeksi jos tarkkaavaisuus herpaantui, niin veden pinta saattoi laskea liian alas, tai nousi niin, että vesi meni jo monoliitistä yli kauneusaltaan puolelle. Silloin oli kyllä työkaveria ikävä”, Sipola kuvaa tuolloisen työnkuvan hektisyyttä.

Monoliitiksi kutsutaan lamellipatoa, jonka oululaiset nykyisin tunnistavat padon kaupungin puoleisella seinustalla olevasta Ari Tiilikaisen m³s-valoteoksesta.

Satatuhatta kiloa pyörii lakkaamatta

Roottori on voimalaitoksen koneessa oleva valtava, pyörivä osa, joka maallikkokielellä ilmaistuna yhdessä staattorin kanssa tuottaa sähköä. Aiempina aikoina, kun vaikkapa puunrunko pääsi uimaan turbiiniin, juoksupyörän siipien rikkoutumisen estämiseksi yksi tai useampi niin sanottu murtolenkki meni poikki, kuin sulake ikään, ja pelasti roottorin siivet tekemällä tunkeutujalle tilaa mennä läpi. Mutta murtolenkkien rikkoutuminen vapautti samalla roottorin kahleistaan.

”Roottori koostuu pääosin kuparista, siinä on rautarunko, ja jokaisen Merikosken voimalaitoksen koneen roottori painaa suunnilleen saman verran kuin sata tavallista henkilöautoa yhteensä, noin satatuhatta kiloa”, Ahti Sipola sanoo.

Turbiinikäytävältä. Betonirakenteen sisällä pyörii satatuhatta kiloa painava roottori.

Roottorin päästessään pyörimään vapaana niin sanottu ryntäysvahti toimii ja kyseisen koneen segmenttiluukku menee kiinni, jotta vedentulo koneelle lakkaa ja roottori aikansa pyörittyään lopulta pysähtyy. Roottorin vapaa pyörintä on vaaratilanne, vaikka se ei toki irtoa paikaltaan tai riko mitään. Sähköntuotanto ei onnistu ennen kuin roottori on saatu rauhoitettua.

Nykyisin murtolenkkien tilalla on katkeamattomia kitkaelementtejä, jotka palautetaan entiselleen tunkeilijan mentyä, eikä roottorin rauhoittamiseksi tarvitse välttämättä sulkea koneen segmenttiluukkua.

Joki välillä hankala

Jokaisen Merikosken koneen monttu, niin sanottu välppämonttu, pyritään tyhjentämään tarkistuksia ja huoltoja varten kerran vuodessa, tarvittaessa tiheämpäänkin. Välpillä tarkoitetaan montussa olevaa esterakennetta, jonka pystysuuntainen välppäritilä pysäyttää kaiken yli kymmenen senttiä läpimitaltaan olevan ennen turbiinia.

Suppoaikana välpät menevät kuitenkin usein alijäähtyneestä vedestä, jäähileestä ja jäälautoista tukkoon, kaupunginpuoleisen kolmoskoneen välpät yleensä ensimmäisenä.

”Ykkönen ja kakkonen, Tuiran puolella, hyötyvät Kemiran lämpimämmästä lauhdevedestä, jota tulee jokeen Laanilan kohdalla,” Sipola kertoo.

Jos jäähilettä tulee niin paljon, että sitä pääsee puomin alta, menevät kaikki välpät tukkoon. Välppänosturilla on silloin paljon töitä luukkusalissa, joskus keskitalvella jopa useiden viikkojen ajan.

Kolmoskoneen välppämonttu luukun ollessa suljettuna.

Katso kuvagalleria Merikosken voimalaitoksesta.