Kumppanuuskeskuksen Elävä kirjasto keräsi jälleen kävijöitä Kansankadulle – kirjan sijasta sai juttukaverin
Kumppanuuskeskus sijaitsee osoitteessa Kansankatu 63. ”Elävä kirjasto -tapahtuma on suosittu ja lukijat ovat innoissaan sekä vaikuttuneita vapaaehtoisena toimivien kirjojen tarinoista”, sanoo järjestökoordinaattori Pia Bergström. Kuva: Maria Nikkilä/Pia Bergström
Jaa sosiaalisessa mediassa:
Kansankadulla järjestettiin jälleen marraskuussa Elävä kirjasto. Tapahtumassa paperisten kirjojen sijaan lainataan oikeita ihmisiä keskustelua varten. Kirjat edustavat erilaisia vähemmistöjä ja muita ryhmiä, jotka kohtaavat syrjintää, ennakkoluuloja, stereotypioita ja rasismia. Tässä jutussa elävät kirjat, Anni ja Eila, kertovat oman elämänsä tarinat, jotka ovat vertaistukena muille.
Pumppuovi käy. Käytävän alkupäässä on vastassa vaalea mieshenkilö, jonka edessä olevalla pöydällä on karttoja, joista käy ilmi tapahtuman keskeiset alueet. Suurehkossa tilassa vilisee ihmisiä, vaikka kirjojen laina-aikaa on jäljellä alle tunti.
Järjestökoordinaattori Pia Bergström opastaa käytäntöjä.
”Kerromme kävijöille, millaisia ovat kirjat, joita täältä kirjastosta voi lainata. Jos valitset esimerkiksi kirjan Homo, niin kirjaston hoitaja käy hakemassa kirjahyllystä sinulle kirjan Homo, joka on siis elävä ihminen. Tämän ihmisen saat 20 minuutiksi lainaan.”
Kirjojen nimien ei ole tarkoitus olla solvaavia, vaan tämä kirja on itse valinnut nimensä ja hän on valmis keskustelemaan omasta elämästään ja esimerkiksi homoudestaan.
Seinällä on kuvia kirjojen kansista: A4:sia, joista jokaisella on otsikko, ja sen alle on lueteltu väittämiä. On kävijän tehtävä selvittää, ovatko väittämät totta vai tarua.
Kirjan kannet aiheuttavat monesti kävijöille ihmetystä, mutta kirjat ovat itse valinneet tekstit niihin.
Tapahtuman juuret Tanskassa
Elävän kirjaston, eli tanskaksi Menneskebiblioteket, idean kehitti väkivaltaa vastustava tanskalainen nuorten kansalaisjärjestö Foreningen Stop Volden2 osaksi vuoden 2000 Roskilden festivaalin ohjelmaansa.
Tavoitteena oli opettaa ehkäisemään nuorison parissa esiintyvää väkivaltaa. Järjestön projektipäälliköt järjestivät ensimmäisen kirjaston läheisessä yhteistyössä Roskilden festivaalin järjestäjien kanssa ja Roskilde-säätiön myöntämän rahoituksen turvin. Tällöin osoittautui, että tapahtumalla oli paljon suurempi potentiaali kuin järjestäjät ja festivaalin johto olivat edes osanneet aavistaa.
Kumppanuuskeskuksessa eli Kumppiksessa vaikuttaa yli neljäkymmentä järjestöä, joten tilaisuuksia on monenlaisia ja kokoustiloissa on iltaisin sekä viikonloppuisin yhdistysten vertaistuki-iltoja sekä kokouksia.
Helsinkiin tapahtuma rantautui 2005 ja Oulussa ensimmäinen kirjasto oli Maailmankoulun järjestämänä pääkirjastolla vuonna 2007. Tuolloin myös Bergström tutustui tapahtumaan ensimmäisen kerran.
”Tarkkaa tietoa ei minulla ole milloin Elävää Kirjastoa ensimmäisen kerran Kumppiksella järjestettiin, mutta alkuun vain satunnaisesti. Kun muutimme Isokadulta tänne Kansankadulle vuoden 2015 lopulla, ehdimme järjestää tapahtuman muutamana syksynä, kunnes koronapandemia pakotti laittamaan ovet kiinni. Nyt sulkujen jälkeen olemme ottaneet tämän syksyn päätapahtumaksi.”
Tapahtuma on anonyymi, minkä vuoksi myös haastateltavat kirjat eivät esiinny omilla nimillään.
Kahden kirjan tarinat:
Annin isoveljen auktoriteetti syömishäiriön taustalla
”Ei voi olla totta? Niin paljon!?” Annin isoveli kommentoi suureen ääneen, kun tuolloin 13-vuotias Anni oli tullut koulun punnituksesta, ja kertonut kotona painonsa. Annille oli alkanut tulemaan murrosiän myötä naisellisia muotoja, mutta hän ei ollut ylipainoinen.
”Se naksautti mulla päässä, että tähän tulee nyt muutos!”
Tunnollinen Anni alkoi laihduttamaan, ja paino putosi. Samalla se toi myös hallinnan tunnetta, mikä puolestaan aiheutti hänessä suurta mielihyvää.
”Jälkeenpäin ajatellen se oli minulle ainoa keino vaikuttaa asioihin. En tullut kuulluksi, en nähdyksi. Ainoa, mihin pystyin vaikuttamaan, oli oma ulkomuotoni.”
Pian kuvioihin tuli myös oksentaminen. Elettiin 1970–80-lukua, jolloin syömishäiriöistä ei puhuttu kuten nykypäivänä. Ruoka-asiat pyörivät koko ajan Annin mielessä, mutta hän ei ajatellut, että kyseessä voisi olla anoreksia. Bulimiasta tuohon aikaan tiedettiin vielä vähemmän. Anni keskitti kaiken tarmonsa opiskeluun ja piti syömishäiriönsä salassa, sillä se aiheutti hänessä myös suurta häpeää.
”Joka ilta, kun kävin nukkumaan, ajattelin etten halua enää elää. En halua herätä taas samanlaiseen päivään, taas samaan mielen vankilaan.”
Anni pääsi yliopistoon, missä hän meni koulupsykologin puheille. Sitä kautta alkoi kuusivuotinen psykoterapia, mistä ei kuitenkaan ollut apua. Hänen tunteensa latistuivat, hän ei pystynyt enää nauttimaan mistään, tuntemaan iloa, myötätuntoa.
Tunteet näkyviksi
Hän yritti lopettaa oksentamisen, mutta heti sen jälkeen nopeasti tulleet muutamat kilot aiheuttivat niin suurta itseinhoa, että hän palasi vanhoihin tapoihin.
Lopulta apu löytyi yllättävältä taholta, kun hän näki Kalevassa ilmoituksen FRT-terapiaryhmästä.
”Feministinen radikaaliterapia, että mikä? Näin raflaava nimikin. Pohjimmiltani tykkään kuitenkin kokeilla uusia asioita, ja onneksi lähdin mukaan.”
Terapiassa opeteltiin rakentamaan turvallinen tila olla yhdessä. Jokaisen asiantuntijuus omaan elämään toimi keskeisenä lähtökohtana. Ryhmässä oli eri-ikäisiä naisia erilaisilla taustoilla, Anni ainoana syömishäiriöisenä.
Ryhmässä opiskeltiin systemaattisesti tukemista, sekä muun muassa sitä, mitä merkitsee lapsen tarvitsevuus suhteessa aikuiseen. Vähitellen syveni tietoisuus siitä, mitä tapahtuu, jos näihin tarpeisiin ei vastata ja mitä näille mielen haavoille voi tehdä, miten niistä voi eheytyä? Yhtenä tärkeänä osana oli kehollinen työstäminen Helena Kankaanpään Avaintyöskentely-nimisen menetelmän avulla.
”Se, että olin kuusi vuotta puhunut terapeutille, ei auttanut minua mitenkään. Tarvitsin sitä, että minun tunteeni tulevat näkyviksi ja saavat tapahtua minun kehossani.”
Nyt jo pitkälle aikuinen Anni ymmärtää, että syömishäiriö juonsi juurensa tarpeesta aikuisen suojalle. Hänen isänsä ei ollut tunnetasolla läsnä, eikä äiti ollut saatavilla, kun häntä eniten tarvitsi, mikä jätti jälkeensä pohjattoman rakkauden nälän, jonka Anni yritti tyydyttää ruualla.
Terapian myötä Anni eheytyi ja syömishäiriöoireilut jäivät kuin itsestään pois
”Ne vain menettivät merkityksensä.”
Sen sijaan uudenlainen luottamus ja mielekkyys astui elämään. Kaikkiaan Anni ehti sairastaa bulimiaa kolmetoistavuotiaasta lähemmäs kolmekymppiseksi. Nykyään hän on äiti, vaimo, sekä toiminut muun muassa kriisipuhelimessa, lasten ja nuorten päivystävässä puhelimessa sekä ollut nyt reilun vuoden Syömishäiriöliiton kokemusasiantuntijana, ja nyt siis myös Elävänä kirjana.
Eilan taustalla ylisukupolvinen ADHD
Seitsemänkymppisellä Eilalla ei ole itsellään diagnoosia, mutta hän tunnisti kaikki pääpiirteiset oireet itsestä aina lapsuuteensa saakka, kun hänen nuorimmainen lapsensa sai ADHD-diagnoosin.
”Tunnistin hänessä isäni, veljeni ja omat piirteeni.”
Eila kertoo, ettei osannut olla lapsilleen niin sanotusti leijonaemo, ja häntä harmittaa, että nuorimmaisen diagnoosi tuli, kun vanhin oli jo kahdenkymmenen. Myös puolella hänen lapsenlapsistaan on todettu ADHD ja heille hän osaa nyt olla leijonamummo. Asiasta on helpompi puhua ja olla jälkikasvun tukena kasvaneen tietoisuuden myötä.
ADHD herättää tänä päivänä paljon keskustelua, ja sitä onkin alettu kutsumaan myös ”muotidiagnoosiksi”.
”Minusta tuntuu, tai oikeastaan minua pelottaa, että muotidiagnoosin viitan vuoksi moni oikeasti apua tarvitseva jää ilman, sillä vastaanotto voi olla kohtuu empivää, tai jopa tyrmäävää.”
Tämän Eila on huomannut omien lasten ja lastenlasten kohdalla, joille tuen ja avun saaminen on ollut taistelun takana. On kulunut jopa vuosia, ennen kuin tarve ja oireet on otettu todesta.
Eilan ADHD näkyy esimerkiksi siinä, että hänellä on huono ajantaju, hän harhautuu herkästi tärkeistä askareista vähäpätöisempiin, hänen on vaikea aloittaa asioita ja kun hän innostuu jostakin, hänen on vaikea lopettaa. Puhelin on tärkeä apukeino, ja Eilalla onkin muistutuksia ja hälytyksiä muistuttamassa arjen menosta.
Kaikilla omat haasteensa
ADHD-liitolla on myytinmurtamiskampanja, ja Eila on kouluttautunut myös liiton kokemustoimijaksi vuonna 2019.
”Minulle on sanottu, että eihän minulla voi olla ADHD, kun olen pärjännyt koulussa, opiskellut itselleni maisterin tutkinnon lääketieteestä ja minulla on iso perhe, jonka kanssa olen kuitenkin pärjännyt.”
Hän haluaakin korostaa, ettei diagnoosi välttämättä ole suora yhteys oppimisvaikeuksiin, vaan haasteet voivat näkyä arjen sujuvuudessa ja toiminnan ohjauksessa. Lisäksi koko ADHD-kenttä on äärimmäisen laaja. Kaksi hänen diagnosoiduista lapsistaan ovat kuin yö ja päivä. Toinen on hyvin sen mukainen, millaista stereotypia antaa ADHD:sta ymmärtää: energinen, impulsiivinen, kekseliäs ja vilkas, kun taas toinen on vetäytyvä, hiljainen haaveksija, joka tarvitsi ulkoisen virtalähteen, äidin, saamaan itsensä liikkeelle.
Tärkeintä on kuitenkin olla sinut itsensä kanssa.
”Tämä on ominaisuus muiden joukossa. Olipa ihminen millainen tahansa, meillä on kaikilla haasteemme. Ainoa homma on tunnistaa ne, ja oppia elämään niiden kanssa.”