Vuosi Ukrainan sodasta – ukrainalaisyhteisön menetettyjä ja saavutettuja unelmia Oulussa

Yli 45 000 ukrainalaista on paennut tähän mennessä Suomeen ja sisäministeriö arvioi saman määrän Ukrainasta tulevan pakolaisia myös tänä vuonna. Heistä yli 1 500 asuu maahanmuuttoviraston viimeisimpien tietojen mukaan Oulussa ja sen ympäristössä.

Tarinat Ukrainasta pakenevista pakolaisista ovat sydäntä särkeviä ja ainutlaatuisen henkeäsalpaavia. Ne pitävät sisällään jännityselokuvallisia elementtejä, hätäisiä pakkaamisia, nopeita hyvästejä rakkaiden kanssa, jättäen taakse kaiken, ruoan, veden, unen ja tuoden vain pelkoa tuntemattomasta.

Anna Halytska kertoo täpötäydestä evakuointijunasta, jolla hän oli paennut Puolaan viime maaliskuussa Ukrainan eteläisestä satamakaupungista Odessasta 5-vuotiaan tyttärensä Olivian ja miehensä kanssa.

”Odotimme pitkiä päiviä ilman vettä, periaatteessa junassa ei ollut mahdollisuutta liikkua, se oli niin täynnä. Puolassa vapaaehtoiset auttoivat meitä lähtemään Suomeen lentäen. Se oli ensimmäinen lentomme koskaan”, Anna Halytska muistelee.

”Olimme aina halunneet tulla Suomeen jonain päivänä – äitini on tutkinut ja sanonut, että se on yksi parhaista maista asua. Kun tulimme suomalaiseen perheeseen, joka oli valmis majoittamaan meidät, ensivaikutelma oli tuoksu – niin ihana puun tuoksu! Ja ulkona oli lunta, kotona meillä oli ollut kevätsää. Lapseni rakastavat lunta”, hän sanoo.

Kiitollisuutta Suomea kohtaan

Anna Halytska on yksi niistä ukrainalaisista, jotka haluaisivat jäädä Suomeen riippumatta siitä, milloin ja miten sota päättyy. Sisäministeriön selvityksen mukaan tämä on suunnitelma yhdelle kolmesta ukrainalaisesta.

Yhteistä heille kaikille on syvä kiitollisuus Suomen kansaa kohtaan.

”Suomalaiset ovat tehneet vaikutuksen suurella sydämellään, he ovat uskomattomia, rehellisiä, ystävällisiä ja välittäviä. Niin monet tervehtivät meitä sanoen ”Slava Ukraine!”  eli ylistäkää Ukrainaa! Kyyneleet nousevat silmiini, se tarkoittaa paljon muutakin kuin tervehdystä”, sanoo Anastasiia Yemelina, joka tuli eteläisestä Mykolaivin kaupungista 6-vuotiaan poikansa Ostapin kanssa viime kesäkuussa.

Mykolaiv kärsi venäläisten tulituksista joka päivä, ohjukset tappoivat kymmeniä siviilejä ja tuhosivat vesiputken, joka jätti kaupungin ilman juomavettä. Anastasiia kertoo miten venäläisten tulitus tuhosi talon, joka oli hänen vanhempiensa asuinpaikan vieressä ja sirpaleet lensivät vain muutaman senttimetrin päästä hänen autostaan.

Hän kertoo tehneensä pojalleen pienen suojan kylpyhuoneeseen ja useimmiten he joutuivat juoksemaan pölyiseen pommisuojaan, joka oli jo täynnä kauhuissaan olevia ihmisiä. Siitä tuli ikävä rutiini sodan alkamisen jälkeen.

”Siellä ukrainalaisessa pommisuojassa ajattelin, että jokainen päivä on viimeinen ja huomista ei tule. Näin kävi niin monille, jotka kuolivat sodassa. Tämä pysyy ikuisesti muistoissamme ja on mahdoton unohtaa”, Anastasiia sanoo.

Tulevaisuudesta ei tiedä

Anastasiia Yemelina yritti saada psykologista apua pojalleen Suomessa, mutta se ei onnistunut. Monilla ukrainalaispakolaisilla on enemmän tai vähemmän posttraumaattisen stressioireyhtymän oireita.

Nyt poika Ostap käy koulua ja nauttii harrastuksista, hän pitää erityisesti piirtämisestä. Panssarivaunujen kuvat asettuivat hiljalleen revontulisen talvimetsäkuvan yläpuolelle.

”Lapselle oli vaikea selittää, että hän on nyt turvallisessa maassa, eikä hänen tarvitse pelätä mennä ulos, ja että hän voi nukkua rauhassa koko yön, eikä tarvitse herätä ohjushälytyssignaalin ääneen. Minulle itselleni oli vaikeinta selvittää ajatukseni, oppia nauttimaan elämästä ja alkaa olla onnellinen – samalla kun koko perheeni on jäänyt Ukrainaan”, Anastasiia lisää.

Hän olettaa, että useimmille ukrainalaisille yksi vaikeimmista kysymyksistä on, jäävätkö he Suomeen.

”Emme tiedä, mitä huominen tuo tullessaan. Emme voi tehdä pitkän aikavälin suunnitelmia, paljon riippuu siitä, kuinka kauan sota kestää. Rakastamme Ukrainaamme niin paljon. Elämämme oli mukavaa siellä, mutta on pakko ajatella lasten tulevaisuutta. Tavoitteeni äitinä on tarjota hänelle hyvä elämä, koulutus ja turvallinen paikka unelmien toteuttamiseen.”

Toiveita pidetään kiittämättömänä

Anastasiia Yemelina uskoo, että ukrainalaisten pakolaisten viihtyvyys paranisi, jos he saisivat mahdollisuuden asua erillisissä asunnoissa. Nyt monet jakavat asunnon muiden ukrainalaisten perheiden kanssa, mikä ei aina edesauta rauhallista elämää. Hän toistaa, kuinka kiitollisia hänen perheensä ja ukrainalaiset ystävänsä ovat kaikesta, mitä he ovat saaneet Suomessa: vaatteista, ruoasta, kouluista, päiväkodeista sekä suomen ja englannin kielen kursseista.

”Monet ajattelevat, että jos sanot mitä ajattelet, sinua voidaan pitää kiittämättömänä, tätä emme tietysti tarkoita”, sanoo Iryna Demchuk, kiovalainen graafinen suunnittelija ja yksi Ukraina Help Centerin nuorimmista naisaktivisteista.

”Pakolaisyhteisössä on yleinen väärinkäsitys, että mistään ei pitäisi antaa negatiivista palautetta. Jos sanot mielipiteesi, se ei tarkoita, ettet pidä Suomesta. Tämä on kaunis ja turvallinen maa”, Iryna lisää.

Hän muistelee kuitenkin, miten ennen sotaa Ukrainassa oli kaikki hyvin. Maa kehitti talouttaan, demokratiaansa ja taisteli järjestelmällisesti korruptiota vastaan, joka on ikävä perintö Neuvostoliiton ajoilta.

Toiveena kotiinpaluu

Hänen sisarensa, ammattimainen pianisti ja opettaja, oli asunut ja opiskellut Oulussa kymmenen vuotta ja kutsui Iraa Ouluun ja innosti piirtäjäksi.

Iryna Demchuk on toistaiseksi ainoa ukrainalainen taiteilija, jolla on ollut näyttely Oulun taidemuseossa. Kiovassa hän oli aikoinaan tehnyt luonnosta Oulusta ukrainalaiseen matkailuesitteeseen, jossa kerrottiin, kuinka ihana matkailukohde kaupunki on. Hän ajattelee niin edelleen.

”Haaveilen kuitenkin pääseväni takaisin kotimaahani tänä keväänä. Äiti oli aina sanonut, että minun pitäisi seurata siskoani ja asua Suomessa. Suomi on ihana ja turvallinen maa, mutta tämä maa ei ole minua varten. En koskaan uskonut, että asuisin täällä edes yhtä vuotta”, Iryna Demchuk kertoo.

Aivan kuten muutkin ukrainalaiset, hän ei ole odottanut sodan kestävän koko vuotta, eikä osaa ennustaa, kuinka kauan se kestää.

”En ole asunut Venäjällä enkä voi ymmärtää, miten propaganda voi pakottaa ihmiset tappamaan. On väistämätöntä, että siellä otetaan kansallinen vastuu siitä, mitä tapahtuu. Mikään valinta ei ole valinta. Vihaan lausetta ”Emme voi tehdä mitään”. Jokainen voi tehdä ainakin jotain”.

Venäläiset vapaaehtoiset

Monet venäläiset vapaaehtoiset työskentelevät partisaaneina, jotka auttavat ukrainalaisia pakenemaan Eurooppaan. Rikkeistä saa Venäjällä kovia rangaistuksia, jopa sodan kutsuminen sodaksi on kiellettyä.

Amina Kazanskaja, nimi muutettu turvallisuussyistä, on yksi venäläisistä veteraanivapaaehtoisista, jotka auttavat ukrainalaisia pakenemaan. Hänkin ilmaisee kiitollisuutensa Suomen kansalle aivan kuten ukrainalaiset pakolaisetkin.

”On hämmästyttävää, että monet pakolaiset päätyvät hyökkääjämaahan. He ovat hämmentyneitä siitä, pitäisikö heidän mennä Eurooppaan, jossa kaikki on heille vierasta, tai jäädä Venäjälle, joka on pelottavaa, mutta heillä on siellä joitakin sukulaisia ja tuttu kieli”, hän kertoo.

”Jotkut odottivat, että kaikki loppuu itsestään. Törmäsin monta kertaa tilanteeseen, jossa ihmiset tulivat Venäjälle kesällä tai keväällä vuonna 2022, mutta pakenivat Venäjältä puolen vuoden kuluttua tai myöhemmin.”

”Ukrainalaiset pakolaiset pelkäävät pyytää apua paetakseen Venäjältä, mutta lopulta monille ei ole muuta keinoa. En voi kommentoida vapaaehtoisten työtä, koska jokainen kommentti on vihje Venäjän viranomaisille, ja meidän on ajateltava turvallisuuttamme. Mutta meitä on todella paljon.”

Apua tarvitaan jatkossakin

Mona Hyvärinen on yksi Ukrainan Help Centerin toimijoista. Hän on löytänyt koteja monille ukrainalaisille perheille, joita suomalaiset nyt isännöivät, koska Heikinharjun pakolaiskeskus on nopeasti täyttymässä.

Hän työskentelee myös ukrainalaispakolaisten kanssa Oulun ammattikorkeakoulussa SIMHE-Ukraina-tiimissä. Hän uskoo, että ukrainalaisyhteisön ja Suomen suhde on kehittynyt paremmin kuin kenenkään muun pakolaisryhmän kanssa aiemmin.

”Kulttuuriero on pienempi ja ukrainalaiset ovat pääasiassa naisia ja lapsia, joten ihmisten on helpompi tulla lähemmäksi ja kommunikoida”.

Hyvärinen uskoo, että on tärkeää järjestää tapahtumia ja pitää yhteyttä suomalaisiin. Siihen yksi hyvä vaihtoehto on kirjastotoiminta. Lisäksi äskettäin Vuoden oululainen -palkinnon saanut Ukraine Help Center on muuttumassa yhdistykseksi, jotta ukrainalaispakolaiset saavat lisää apua saman katon alta. Mona Hyvärinen toivoo, että suomen kansalaiset tukevat sitä.

”Sota on tullut lähemmäksi Suomea kuin ennen, ja ilmassa on paljon pelkoa. Ihmiset pelkäävät, että jos sota on mahdollista Ukrainassa, se on mahdollista myös Suomessa. Suomalaiset ymmärtävät Ukrainan tilanteen melko hyvin”, Mona Hyvärinen sanoo.

Oulun kaupunki osoittaa tukeaan Ukrainalle valaisemalla Ouluhallin ja Oulun teatterin Ukrainan lipun väreillä koko tulevan viikonlopun ajaksi perjantai-illasta alkaen.

Sunnuntaina 26. helmikuuta Oulussa järjestetään useita tilaisuuksia. Ortodoksinen kirkko pitää rukouksen Ukrainan puolesta klo 10.00, Valveella esitetään dokumentti ”The Nightingale Sings” klo 12. Rotuaarille voi viedä kynttilän kello 13.45 ja lavalla esitetään klo 14.00 ukrainalaisia lauluja ja vapaaehtoiset kertovat kokemuksistaan.