Vuoden äidinkielen opettajaksi valittu Karl Grünn on kouluttanut niin kirjailijoita kuin NHL-kiekkoilijoitakin ja pitää oppilaita parhaana asiana työssään

Äidinkielen opettajain liitto (ÄOL) pitää parhaillaan talvipäiviään Oulussa. Lauantain vuosikokouksessa valittiin Vuoden äidinkielen opettajaksi Karl Grünn, joka on opettanut äidinkieltä ja kirjallisuutta Kastellin lukiossa vuodesta 1996 saakka.

Liitto mainitsee palkintoperusteissaan Grünnin vaikuttaneen valtakunnallisesti muun muassa ÄOL:n hallituksessa ja työryhmissä, oppimateriaalin tekijänä ja kouluttajana sekä ylioppilastutkintolautakunnan sensorina. Grünn oli myös mukana luomassa Oulun kaupungin kirjallisuusdiplomeja. 2000-luvun alussa hän sai Pääskys-palkinnon monipuolisesta työstään lasten ja nuorten lukemaan houkuttelemiseksi.

Grünn myöntää, että kollegoiden antama tunnustus tuntuu hyvältä.

”Onhan tähän aika paljon 30 vuoteen satsattukin”, hän sanoo.

Oma opettaja ymmärsi

Grünn kertoo, että hänen uravalintaansa vaikutti ratkaisevasti oma yläluokkien äidinkielen opettaja.

”En voi sanoa, että oli vaikea nuoruus, mutta olen aina ollut vähän irrallinen. Tein nuoruudessani muita asioita kuin muut: minä opiskelin, kun toiset pitivät hauskaa. Kun olin noin 13–15-vuotias, äidinkielen opettajani tuntui äitini lisäksi ainoalta ihmiseltä, joka minua jollain tavalla tajusi”, Grünn sanoo.

”Minä leimaannuin häneen kauhean vahvasti. Sitten hän sai syövän ja kuoli.”

”Kun olin noin 13–15-vuotias, äidinkielen opettajani tuntui äitini lisäksi ainoalta ihmiseltä, joka minua jollain tavalla tajusi.”

Grünn oli yhdeksännellä luokalla opettajansa kuollessa. Hän sanoo ymmärtäneensä silloin, että jos oma opettaja teki häneen niin ison vaikutuksen, hänen kutsumuksensa on tehdä samaa muille. Erinomaisesti koulussa menestynyt Grünn harkitsi myös esimerkiksi lääkärin tai juristin uraa.

”Aloitin opiskelut matematiikasta. Siitä siirryin suomen kieleen, joka on lingvistinen ja aika tieteellinen aine. Siitä siirryin muutaman vuoden päästä kirjallisuuteen, joka ei meidän perheemme mielestä ollut edes tiedettä. Nyt se on jo kuoleva kulttuurin lajikin varmaan, mutta se tuotti minulle eniten nautintoa.”

Parasta ovat oppilaat

Grünnin äiti oli opettaja, isä työskenteli liikemaailmassa. Hän on syntynyt Lahdessa, asunut lapsuudessaan 1970-luvun alussa Kiimingissä ja Oulussa, viettänyt nuoruutensa Mikkelissä ja opiskellut Helsingissä. Ouluun hän tuli vuonna 1996 saatuaan viran Kastellin lukiosta.

”Olen tuntenut itseni oululaiseksi alusta lähtien, mutta oululaisten oli hyvin vaikea uskoa, että haluan olla oululainen. Ensimmäiset vuodet minulta koko ajan kyseltiin, että ’no milloin se etelän hetelmä lähtee takaisin’. Minä olen ollut täällä tyytyväinen koko ajan.”

”Ensimmäiset vuodet minulta koko ajan kyseltiin, että ’no milloin se etelän hetelmä lähtee takaisin’.”

Parhaaksi asiaksi työssään Grünn nimeää epäröimättä oppilaansa. Myös hienot ja välittävät kollegat saavat vuolasta kiitosta, samoin uudehko koulurakennus, jonka Grünn kehuu olevan Oulun paras lukioinfrastruktuuri.

”Meillä on siis hyvät ihmiset ja hyvät olosuhteet, mutta koen myös tekeväni työtä, josta on hyötyä opiskelijoille. Joskus heistä varmaan tuntuu siltä, että taas se puhuu noista yo-kirjoituksista, mutta luulen, että käymme läpi asioita, joista on heille oikeasti elämässä apua. Äidinkieli niin perusaine, että tässä yhteiskunnassa tarvitaan sen opettamia taitoja.”

Taitotaso laskee

Lasten ja nuorten luku- ja kirjoitustaidon heikkeneminen on ajankohtainen huoli, Grünnin mukaan hyvinkin aiheellinen.

”Se näkyy aika vähän meillä, koska tämä on lukio ja luvalla sanoen aika hyvä lukio, mutta kun olen ollut yo-kirjoitusten sensorina 20 vuotta, siinä näkee sen, että keskimääräisesti taidot ovat heikkenemässä. Äidinkielen koekin on kyllä vaikeutunut selvästi 20 vuoden aikana.”

”Kirjoittamisen, siis ihan tekstin tuottamisen, taitotaso on laskenut, ja se heijastuu siihen, että ajattelukaan ei aina välttämättä ole kovin briljanttia”, Grünn kiteyttää.

Grünn ei kannata niinkään äidinkielen tuntimäärän kasvattamista kuin opetussuunnitelman kehittämistä.

”Tunteja ei tarvita välttämättä lisää, jos saataisiin opetussuunnitelma kristallisoitua niin, että sieltä löytyy se ydin. Tarvittaisiin myös rahaa, jotta saataisiin ryhmäkokoja pienemmäksi. Silloin ohjaus tehostuisi ja henkilökohtaistuisi. Nykylukion ongelma on se, että en tunne enää kaikkia oppilaitani”, Grünn sanoo.

”Kirjoittamisen, siis ihan tekstin tuottamisen, taitotaso on laskenut, ja se heijastuu siihen, että ajattelukaan ei aina välttämättä ole kovin briljanttia.”

Grünn sanoo ymmärtävänsä, että kyse on kompromisseista: jos lukiokoulutukseen panostetaan, se on jostain muusta pois. Hän on kuitenkin huolissaan opettajien jaksamisesta.

”Tällä hetkellä ihmiset tekevät ymmärtääkseni töitä aika äärirajoilla. Lukio on ollut sellaisessa myllerryksessä 10 viime vuotta, että uupumusta on ilmassa.”

Lukeminen häviää

Grünn huokaa syvään, kun häneltä kysyy, miten lapset ja nuoret näinä aikoina saadaan innostumaan kirjallisuudesta.

”Siihen kun keksit vastauksen, olet aika nero. Se on minun ’kultalapseni’, siihen olen nuoruuteni käyttänyt. Kun aloitin äidinkielen opettajana, ajattelin, että olen nimenomaan kirjallisuuspainotteinen opettaja.”

”Meidän koulumme nuoret ovat niin kilttejä, että pakotettuna jonkin verran lukevat, mutta jos yleissivistävän koulun kaunokirjallisuussaldo on 6–8 romaania, niin ei se vielä kaunokirjallista sivistystä ole.”

”Tänä päivänä nuoret eivät juurikaan lue. Meidän koulumme nuoret ovat niin kilttejä, että pakotettuna jonkin verran lukevat, mutta jos yleissivistävän koulun kaunokirjallisuussaldo on 6–8 romaania, niin ei se vielä kaunokirjallista sivistystä ole.”

Grünn huomauttaa, että vielä 1900-luvulla kansakuntaamme rakennettiin kaunokirjallisuudella. Enää sillä ei ole sellaista asemaa yhteiskunnassa. Statuksen ohella on osittain hävinnyt lukuharrastus: kun aikuistenkaan keskittymiskyky ei enää tahdo riittää romaanin lukemiseen – eikä välttämättä edes sanomalehden – miten lukemisen tapa voisi siirtyä lapsille?

Grünn ei usko pakottamisen toimivan asiassa. Hän sanoo suhtautuvansa kannustavasti myös äänikirjoihin.

”Subjektiivisesti pidän niitä erinomaisena asiana. Kun joku kuuntelee romaanin, hän joutuu joka tapauksessa sen pitkän kaavan prosessoimaan päässään.”

Työ oli elämä

Grünn on uhrannut vuosikymmenten varrella valtavasti aikaansa äidinkielen hyväksi: paitsi opettajana, myös kouluttajana, liittoaktiivina, kirjoittajana, yo-sensorina ja niin edelleen. Hän kokee kaiken oheistoiminnan tukeneen hänen perustyötään opettajana.

”Ensimmäiset 43 vuottani elin tavallaan työni kautta. Ei minulla ollut oikein muuta. Hyvässä, kypsässä keski-iässä elämään tuli muutakin kuin työ, mutta siinä vaiheessa olin jo niin syvällä työssäni, että pystyin tekemään tätä kaikkea edelleen. Kumppanini on kolmivuorotyössä, mikä tarkoittaa, että on sellaisiakin viikkoja, jolloin sanomme aamulla moi ja illalla moi”, Grünn kertoo. Hän kiittää kumppaninsa ymmärtäneen alusta lähtien, että esimerkiksi puolen metrin pino tarkastettavia yo-kokeita vaatii keskittymisrauhaa.

”Mutta voisin sanoa myös, että olen minä Sebastian Ahon ja Mikael Granlundinkin opettaja!”

Jos Grünnin oma opettaja innosti hänet aikoinaan äidinkielen opettajaksi, niin on myös Grünnin oppilaista tullut äidinkielen opettajia, samoin kirjailijoita, esimerkiksi Kastellin lukion kirjailijakummi Riikka Pulkkinen. Grünn muistaa jakaa heidän menestyksestään kunniaa myös kollegoilleen.

”Mutta voisin sanoa myös, että olen minä Sebastian Ahon ja Mikael Granlundinkin opettaja! Totuus on kuitenkin se, että Aho oli minulla kaksi tuntia ja Granlund taisi olla yhden kurssin.”

Langanpäät loppuun

Grünn joutui viime marraskuussa jäämään äkillisesti pitkälle sairauslomalle. Nyt hänen haaveensa on päästä vielä saattelemaan työura loppuun.

”Ei minulla mitään suurta projektia ole mielessä viimeisiksi vuosikseni. Haluaisin vain viedä loppuun niitä langanpäitä, mitä tässä on aloitettu. Sillä tavalla, että itselleni tulee tunne, että nyt tämä vene on tuotu satamaan.”