Vahvojen kertojien vuosi – Botnia-palkinnon ehdokkaat uskalsivat tarttua arkoihinkin aiheisiin

”Vaativan mutta antoisan luku-urakan ja analyyttisen keskustelun päätteeksi Botnia-raati nimesi palkintoehdokkaiksi kahdeksan loistavaa teosta, enempää kun ei sääntöjen mukaan saa nimetä”, raadin puheenjohtaja Satu Koho toteaa.

”Ehdokaslistalla on kolme romaania, joista yksi esikoisromaani, kaksi hyvin omaäänistä tietokirjaa, isoista asioista kertova lastenkirja, omaelämäkerrallinen sarjakuvateos ja kaunokirjallinen kuvakirja.”

Ehdokkaat ovat:

Helena Juntunen & Petri Tamminen: Joskus liikaa, aina liian vähän – Oopperalaulaja Helena Juntusen elämäntarinoita, Otava (2023), Laura Juntunen: Tyttö joka en, Into (2024), Tommi Kinnunen: Kaarna, WSOY (2024), Anu Kolmonen: Taapelitaivas, Aviador (2024), Essi Kummu & Liisa Kallio: Rauhan alkuja, Tammi (2024), Emilia Laatikainen: Ei ois susta uskonu, Suuri Kurpitsa (2023), Maria Matinmikko: Valohämy – Taide, maisema ja maailmanloppu, Siltala (2023) ja Erja Tulasalo: Oranssi puutarha, Atena (2023)

Botnia-kirjallisuuspalkinnon raati sai tänä vuonna luettavakseen 99 teosta, mikä on ennätysmäärä kisan kahdeksanvuotisessa historiassa.

Määrällisesti eniten oli tarjolla aikuisten romaaneja, 37 teosta. Viime vuoden tapaan myös lasten ja nuorten kirjoiksi luokiteltuja teoksia sekä tietokirjoja oli runsaasti, kun taas sarjakuvaa odotettiin ehdolle enemmän kuten myös runoutta, jota oli valitettavan niukasti.

Tämänkertaisen tason kerrotaan olleen kova. Raati toteaa huomionsa kiinnittyneen etenkin vahvaan kerrontaan, ”joka liikutti ja vei mukanaan”. Kahdeksatta kilpailuvuotta voisikin heidän mukaansa luonnehtia ”haavoista kirjoittamisen vuodeksi”.

Raati kiittelee ehdokasteoksia myös kiinnostavista näkökulmista valittuihin aiheisiin. Tunnustusta annetaan myös rohkeudesta ulottaa ilmaisu perinteisten muotorajojen ulkopuolelle.

Raadin luonnehdinnat ehdokasteoksista löytyvät faktalaatikon jälkeen.

Laura Juntunen: Tyttö joka en (Into 2024)

Aikuiseksi kasvaminen on mahdotonta, ja nuoruuden kokemuksiin kuuluvat ydinpettymykset. Laura Juntusen teoksessa pettymyksiä tuottavat ennen kaikkea ihmiset nuoren ympärillä. Tyttö joka en on viiltävä analyysi suomalaisen kulttuurin pahoinvointia synnyttävistä vääristymistä.

Juntunen kirjoittaa itsestään. Tyttöyden varistessa murrosiän myötä Laura astuu maailmaan, jonka rujous on pelkästään vahingollista ja epätervettä. Rikkinäiset ihmiset käyttävät tytön hyväuskoisuutta hyväkseen. Hän sairastuu, ja hänen vointiaan näyttää heikentävän jokainen poikiin ja miehiin solmittu suhde.

Tyttö joka en on kasvukertomus, jossa umpikujat seuraavat toisiaan.

Lauran halu kuulua joukkoon ja kelvata ihmisenä on niin suuri, että hän menettää suhteellisuudentajunsa.

Juntunen kirjoittaa auki nuorten naisten pahoinvointia. Lisääntyneiden mielenterveysongelmien taustalla on hulluksi tullut maailma. Nuoriin naisiin kohdistuu odotuksia ja paineita, joista on mahdotonta selviytyä.

Kukaan ei kuitenkaan kertonut sitä Juntuselle itselleen ajoissa.

Helena Juntunen & Petri Tamminen: Joskus liikaa, aina liian vähän – Oopperalaulaja Helena Juntusen elämäntarinoita (Otava 2023)

Helena Juntusen ja Petri Tammisen teos on nimensä mukaisesti elämäntarinoita, mikä mahdollistaa perinteistä elämäkertaa vapaamman muodon. Teos on säeromaanin kaltainen: kuin vangitsevia kohtauksia näytelmistä tai impressioita, joita on tehty milloin kevyesti siveltimellä vetäen, milloin taas nyrkki kukkuraista lastaa puristaen.

Ilmaisusta on karsittu turha, jolloin jäljellä on ydin kuin mieleen jäävin sointu.

Muoto, joka oopperalaulajan ja kirjailijan yhteistyön tulokselle on annettu, on päähenkilönsä vertainen. Tamminen on tunnistanut Juntusen luonnon ja kannustanut tätä ilmaisemaan itseään kirjallisesti, kuten on: olemaan oma itsensä. Tarinat kerrotaan saadulla vapaudella niin, että lukija näkee linnun lennon ja tuntee häkin vankeuden. Uskaliaisuus ei ole hyve, jos siitä ei tunnista tekijänsä aitoa ääntä. Teoksen kerronta asettaakin monet sankarielämäkerrat noloon valoon.

Juntusen tekstien voi ajatella nostaneen Tammisessa saman reaktion kuin eräässä tarinassa mainituissa, Sibeliusta ensi kertaa kuulleissa: ”Kuinka voi olla jotain näin absoluuttisen hyvää, josta en tiennyt?”

Tommi Kinnunen: Kaarna (WSOY 2024)

Kaarna on kooltaan pieni mutta hyvin painava tarina sodasta, jota ei löydy historiankirjoista. Rakenteellisesti upea teos vuorottelee kahden näkökulman välillä kulkien ajassa eteen- ja taaksepäin. Laina yrittää selvitä elämästä ja velvollisuuksistaan äitinä, mutta menneisyyden muistot kovettavat ja uhkaavat tukehduttaa hänet. Martti valmistautuu iäkkään äitinsä kuolemaan etelästä saapuneiden sisartensa kanssa. Heille Laina on ollut aivan erilainen äiti kuin Martille.

Kaiken ylle valuu vaikenemisen verho, jota raottamalla jälkipolvet voisivat ymmärtää vanhempiaan ja näiden tekoja paremmin sekä saada vastauksen kysymykseen: miksi.

Historiallisuudestaan huolimatta aihe on ahdistavan ajankohtainen.

Humaani kärsimys tulee iholle. Metsätermistön käyttäminen metaforien tapaan tuo kertomuksen lähelle, ja esimerkiksi pihkan tuoksun pystyy miltei haistamaan.

Tommi Kinnuselle ominaiset aistivoimaiset kuvaukset ja hiottu ilmaisu muodostavat elämänmakuisen ja koskettavan kokonaisuuden, joka ei päästä lukijaa helpolla. Kaarna potkaisee jalat alta ja lyö ilmat pihalle.

Anu Kolmonen: Taapelitaivas (Aviador 2024)

Puunjalostustehtaan työllistämään Kemiin asettuva Anu Kolmosen Taapelitaivas on väkevän kaunis romaani työläisnaisen elämästä, aina syntymästä kuolemaan. Teos piirtää laajan lähi- ja paikallishistoriallisen kaaren alkaen 1930-luvulta ja keskittyen sodan jälkeiseen aikaan pikkukaupungissa, jossa poliittiset jännitteet, työläisten taistelut ja naisten aseman paraneminen näkyvät ihmisten arjessa.

Nuorena leskeksi ja yksinhuoltajaksi jäävän Friitan elo on selviytymistä, raskasta työtä ja elämää horjuttavia menetyksiä, ja tämä kaikki ravistelee myös kirjan lukijaa. Mutta naisen elämä on myös työväenpoliittisen tietoisuuden kasvua, arkea kantavaa emansipoitumista ja iloa siitä, että pärjää – saa ”sakeaa maitoa laseihin” ja voi tarjota lapsilleen parempaa.

Taapelitaivas laajenee pienen ihmisen, elämän ja yhteiskunnan kuvaukseksi. Taitavasti kirjoitetussa romaanissa korostuu tarinan lisäksi elävä, rikas ja murteinen kieli. Kolmosen teosta ei voi lukea itkemättä ja nauramatta.

Essi Kummu & Liisa Kallio: Rauhan alkuja (Tammi 2024)

”Sellaiseen, mikä tarvitsee aikaa kasvaakseen vahvemmaksi, ei saa koskea.”

Sota ja suru. Kaipaus ja huoli. Ulkopuolisuus. Vihan sijaan rauhaa ja rakkautta. Essi Kummun ja Liisa Kallion viiltävän ajankohtainen lastenkirja Rauhan alkuja käsittelee painavia ja universaaleja teemoja kauniisti ja lumoavasti.

Zofia on Ukrainasta Suomeen muuttanut koululainen, joka opettelee uutta kieltä, kipuilee kaverisuhteissaan, ikävöi kotimaataan ja piirtää ihmisiä, joiden sisällä kasvaa rauhan alkuja. Zofian perhe on pieni ja tiivis. Sen jäsenet opettelevat yhdessä luottamaan uuteen alkuun uudessa kasvupaikassaan.

Kummun ja Kallion kuvakirja ei ole vain lapsille vaan jokaiselle meistä.

Me kaikki tarvitsemme välillä muistutuksen siitä, että herkkien ja hauraiden asioiden täytyy saada kasvaa rauhassa ja ettei kenenkään sisällä sitten kuitenkaan kasva rikkaruohoja: ”On vain niitä, joiden sisällä itää pieniä vihreitä versoja ja niitä, joiden sisällä versoja ei vielä kasva.”

Emilia Laatikainen: Ei ois susta uskonu (Suuri Kurpitsa 2023)

Emilia Laatikaisen introspektiivinen teos kertoo riippuvuuteen sairastuvasta nuoresta. Omaelämäkerrallinen sarjakuva uppoaa vangitsevasti niihin mielikuviin, joita moni meistä kulkee eskapismin ja lohdun perässä.

Opiskelijaelämä ja halu saada syviä kokemuksia alkavat päihdeongelman pahetessa kuitenkin kasvattaa etäisyyksiä päähenkilön ja maailman välille. Hän pelkää, eristäytyy ja etsii turruttavaa helpotusta juomisesta, joka alkaa määrittää hänen koko elämäänsä.

Laatikaisen teos kuvaa vaikuttavasti fragmentaarista elämää. Päivät sulautuvat toisiinsa, ja etanoli alkaa hukuttaa päähenkilöä. Rohkea ja tarkka kerronta saa lukijan näkemään alkoholismin sisältäpäin. Oireiden ja ongelmien sijaan katsomme pirstoutuvaa minää addiktion sisällä.

Laatikainen onnistuu luomaan tuoreen ja terävän näkökulman paljon käsiteltyyn aiheeseen. Ei ois susta uskonu on säväyttävä ja järkyttäväkin teos, mutta ennen kaikkea se on ihmeellisen kaunis kertomus toipumisesta.

Maria Matinmikko: Valohämy – Taide, maisema ja maailmanloppu (Siltala & Parvis 2023)

Kuvataiteen ja kirjallisuuden mahdollisuuksista ammentava Valohämy on teos, joka saa lukijansa katsomaan maailmaa uusilla tavoilla.

Maria Matinmikon valokuvat ja sanat yhdessä Sami Jalosen piirustusten kanssa saavat aikaan kollaasimaisen vaikutelman, joka säilyy eheänä koko lukukokemuksen ajan. Maailma pilkotaan osiin ja näytetään, miten kaikkialta löytyy kauneutta, tuhoa ja syviä yhteyksiä.

Kaunokirjallisesta kuvakirjasta välittyy tunne, että lukijan kokemuksesta on välitetty aivan erityisesti, ja ehkä juuri siksi teoksen teemat tulevat niin iholle. Taide, maisema ja maailmanloppu vievät sellaisten tunteiden äärelle, jotka löytyvät ihmisyyden syvältä tasolta, ja taide itsessään on se oikea tapa puhua näistä teemoista.

Valohämy maalaustaiteessa on aivan tietynlainen valon ja varjon sekoittuminen, joka luo vahvoja tunteita katsojalle. Filosofisena ja kirjallisena aiheena valohämy on herkullinen lähtökohta, josta Matinmikko on luonut uskaliaasti eri taiteenalojen ja kirjallisuudenlajien välillä liikkuvan monitahoisen, ajatuksia herättävän ja kauniin teoksen.

Erja Tulasalo: Oranssi puutarha (Atena 2023)

Erja Tulasalon esikoisromaani ottaa lukijaansa kädestä ja johdattaa tämän 1990-luvulle Pohjanmaan lakeuksille ja Helsingin asfalttiviidakkoon. Matka vie lestadiolaisperheen aikuistuvan tyttären Maarun jalanjälkiin oppimaan elämästä, kasvusta ja rakkaudesta. Samalla muistutetaan siitä, että kaikki elolliset tarvitsevat ”lämpyä ja lempiää puhetta”.

Kerronnassa kuuluu paitsi pohjanmaalaisuus, myös ymmärrys ja omakohtainen kokemus siitä, millaista oman tien löytäminen on tuohon aikaan ollut − ja on monilta osin edelleen.

Oranssi puutarha ei paasaa, vaan avaa lukijalle lempeästi Maarun ja tämän lähipiirin ajatuksia, uskomuksia ja ristiriitoja kerros kerrokselta. Tarinassa piirretään esiin maailmaa, jossa rakkaudesta ja hyväksymisestä puhutaan mutta jossa teot käyttävät toista kieltä.

Omien rajojen venyttäminen ja ajoittain kipeäkin taistelu Maarun haaveiden ja hänen perheensä odotusten välillä rakentaa Oranssista puutarhasta samaistuttavan kasvukertomuksen. Painavista aiheistaan huolimatta romaanin sivut tuoksuvat lopulta keväiselle mullalle ja siemenille, uusien alkujen toivolle.