Teatterityötä yhteensä 95 vuotta: ”Huippuosaajia täällä on talo täynnä”
Valo- ja ääniosaston esihenkilö Aarne Turunen (vas.) on työskennellyt Oulun teatterissa 47 vuotta ja vastaava näyttämömestari Vesa Huittinen 48 vuotta. Nyt molempia odottavat eläkepäivät. Kuva: Fruitfullness Ehigiator
Jaa sosiaalisessa mediassa:
Oulun teatterissa lähes puoli vuosisataa työskennelleet ja satoja ensi-iltoja toteuttaneet Aarne Turunen ja Vesa Huittinen ovat jäämässä eläkkeelle. Vaikka vuosikymmenten varrella moni asia on muuttunut teknisesti, teatteri on aina ollut luovien ihmisten työpaikka ja näyttämöllä on säilynyt hyvä henki.
Oulun teatterin valo- ja ääniosaston esihenkilöllä Aarne Turusella ja vastaavalla näyttämömestarilla Vesa Huittisella on takanaan ura, jollaista enää harva tai tuskin kukaan tekee. Yhteenlaskettuja työvuosia teatterissa heillä on 95, Turusella 47 ja Huittisella 48.
”On totta, että nykyään harva haluaa sitoutua yhteen työpaikkaan. Tosin meillähän on työpaikka vaihtunut, kun nykyisin olemme osakeyhtiö”, hymyilee Turunen.
Huittinen lisää, että valtakunnallisesti teattereissa on ollut pitkiä uria juuri tekniikan puolella siitä lähtien, kun alan ihmisiä alkoi niihin tulla 70- ja 80-luvuilla.
Lokakuun alussa eläkkeelle ja osittaiselle varhaiseläkkeelle jäävät teatteriammattilaiset aloittivat molemmat Oulun kaupunginteatterissa näyttämömiehinä.
”Sen aikainen käyttöpäällikkö näki, miten käsittelin 14-vuotiaana moottoripyöriä ja jaksoin nostaa kaatuneen moottoripyörän pystyyn”, kertoo Huittinen.
”Syksyllä tuli pyyntö, että voisinko aloittaa teatterissa tuntityöläisenä. Aloitin sitten 26. joulukuuta 1976 kello 12. Siitä alkaen olen ollut eri tehtävissä näyttämömiehenä, valomiehenä sekä valaistusmestarina ja suunnitellut muutamia valojakin.”
Ensimmäisiä tehosteräjäyttäjiä
Turunen tuli teatteriin syyskuussa vuonna 1977 näyttämömestari Paavo Kanniaisen apulaiseksi, samaisen käyttöpäällikön vinkistä.
”Ihan samanlainen ura on ollut minulla kuin Vesalla. Jos ei nyt käsi kädessä ole kuljettu niin ainakin kannettu samoja lavasteita eri päistä. Siinä sivussa on kehitetty omaa osaamista, oltiin varmaan Suomessa ensimmäisiä, jotka saivat tehosteräjäyttäjäkoulutuksen vuonna 1993. Olemme myös sen jälkeen kouluttautuneet muun muassa teatterin asevastaaviksi.”
Aarne Turunen muistaa, miten digitalisaatio tuli teatterissa ensin valoihin. Kuva: Fruitfullness Ehigiator
Keikat valaistuspuolelle tekivät Turusesta myös valaistusmestarin 90-luvun lopulla. Valaistuskeikan Turunen on tehnyt myös kaupungintalon juhlasaliin 2000-luvun alussa, jolloin siellä esitettiin näytelmää Maria Silfvanista, Suomen ensimmäisestä ammattinäyttelijästä.
Lerppu, korppu ja digitalisaatio
Aikaa myöten Huittisesta ja Turusesta on tullut teatteriteknisiä esihenkilöitä ja Huittisesta myös ensin kaupungin ja sittemmin teatterin työsuojeluvaltuutettu ja työsuojelupäällikkö.
Kun teatterista tuli kunnallinen osakeyhtiö, Huittinen oli mukana neuvottelemassa pelisääntöjä.
Turusella on myös luottamushenkilötausta teatterissa. Hän näkee, että suurin muutos tapahtui teatterin yhtiöittämisen jälkeen, jolloin kokouksista ja kongresseista tuli teatterin varainhankintaa.
”Henkilökunnan määrän lisääntymisenä tämä ei kuitenkaan näkynyt vaan varainhankinta tuli kaiken muun työn päälle”, Turunen huomauttaa. ”Myös vierailuesitysten määrä on nykyisin suhteellisen suuri. Työn määrä on kasvanut.”
Vastaava näyttämömestari Vesa Huittinen sanoo, että visuaalisuuden merkitys esityksessä on lisääntynyt. Kuva: Kaisa Tiri
Teatterin kulissit ovat Huittisen mukaan muuttuneet rakenteiksi.
”Ne ovat nykyisin laadukkaampia ja aikaisempaa huolellisemmin tehtyjä. Lisäksi visuaalisuuden merkitys esityksessä on lisääntynyt.”
Valojen tallentamisessa on edetty kelasta lerppuun ja korppuun ja siitä nykytekniikan mukaiseen sisäiseen muistiin. Turunen muistaa, miten digitalisaatio tuli ryminällä ensin valoihin. Nyt se on mukana myös äänitekniikassa ja antaa näin suuret mahdollisuudet esityksen äänimaailmalle.
”Enää ei siirrellä tankoja hamppuköysillä vaan ajellaan nekin tietokoneella”, huomauttaa Huittinen.
Veli Eichmann sai hikoilemaan
Turunen huomauttaa, että uuden tekniikan opiskeleminen on tarkoittanut ”tolkutonta opiskelemisen määrää”.
”Aina pitää oppia uutta. Samalla ymmärtää oman rajallisuutensa. Meillä on käytössä eri sovellukset, äänipöytä, mediaserveri sekä valopöytä, ja millä tahansa näistä voi ajaa mitä tahansa, peräkkäin asetettuja tilanteita näyttämöllä.”
Syyskuun 2024 alkuun mennessä molemmilla on takanaan noin 250 ensi-iltaa.
”Esimerkiksi näytelmän Veli Eichmann muistan erityisen hyvin, lavastus oli siinä tolkuttoman painava”, Turunen sanoo. ”Muutamat esitykset ovat koskettaneet niin kovaa, että melkein itku pääsi valo-ohjaamossa. Yksi tällainen oli Pentti Haanpään tekstiin perustuva Isännät ja isäntien varjot.”
Eichmannissa oli sen aikaisella tekniikalla 480 diaa ja saman verran iskuja sekä kolmelle näytölle multivisioesitys. Kuvakirja oli apuna.
”Äänipuolen kaveri huuteli, että mene seitsemän sivua taaksepäin tai kaksitoista sivua eteenpäin! Ja koko näytelmän teksti ja numerot olivat haastavia. Välillä tuntui, että se oli vähän kuin lottoarvontaa, miten laitetaan niitä kuvia esitykseen mukaan. Hikeä puski ennen näytöstä”, Huittinen muistelee, nyt huvittuneena.
Henki on hyvä
Huittinen laskee, että heidän aikanaan teatterissa on ollut kymmenen taiteellista johtajaa ja kuusi toimitusjohtajaa sijaiset siihen mukaan luettuina.
”Jokaisella johtajalla on kuuden vuoden pesti, ja jokainen tuo oman mallinsa. Työntekijöille se tarkoittaa jatkuvaa oppimisprosessia ja oppimista jälleen uusiin pelisääntöihin. Toimitusjohtajamallissa toivottiinkin, että se toisi taloon pitkäjänteisempää johtamista. Mukana on ollut hyviä ajatuksia ja vähemmän hyviä ideoita. Työsuojelussa stressi on näkynyt. Muistelen, miten yksi nyt jo eläköitynyt näyttelijä sanoi, kun taas jotain uutta uuden johtajan kanssa suunniteltiin, että tämä ei ole saksalainen pesukonetehdas, tämä on luovien ihmisten työpaikka.”
”Nyt nykyisten johtajien Anu-Maaritin (Moilanen) ja Alman (Lehmuskallio) aikana on saatu purettua prosessia ja saatu näkyvyyttä sille, mitä me teemme”, lisää Turunen. ”Huippuosaajia täällä on talo täynnä ja hyvä noin 120 tekijän työyhteisö.”
”Näyttämöllä on hyvä henki, ja näyttämöpinnassa näkyy yhteen henkeen puhaltaminen, näin on ollut niin kauan kuin minä muistan. Jokaiseen esitykseen tulee myös jotain uniikkia, vaikka samaa esitystä tehdäänkin”, kehuu Huittinen.
Turunen vilkuilee seinältä Post-Kabareen valomainosta ja sanoo, että varsinkin siinä oli tekijöiden kesken ”järjettömän hyvä yhteishenki”.
”Sellaisia on muitakin, mutta niitä tarvittaisiin enemmänkin. Vapaus luoda uutta.”
Parempia unia odotellessa
Kun vapaus sitten koittaa lokakuun ensimmäisenä päivänä, haaveilee Turunen nukkuvansa niin, että yöllä ei heräisi miettimään työasioita. Lisäksi hän aikoo ilmoittautua ystävätoimintaan ja vierailla entistä useammin Lahdessa. Siellä asuvat hänen vanhin lapsensa ja lapsenlapsensa.
Huittinen jatkaa harrastustaan, työehtosopimuksiin perehtymistä, ja luonnossa vaeltamista. Haastattelun jälkeenkin hän käynnistelee lähtöä Saariselälle ruskamaisemiin.