”Rakkaudellista kitinää Kiimingistä” – Sykesalissa dokumentaarista teatteria paikallisten nuorten elämästä

Teoksen nimi, flow switch, on jenkkiräpistä tuttu termi, joka viittaa kappaleen äkilliseen tunnelmanmuutokseen. Teoksen kehittelyprosessin aikana kiiminkiläiset nuoret puhuivat taiteilijakaksikon mukaan paljon räpistä ja kokivat, että “räppi kuuluu Kiimingissä”.

“Jos säkeistössä räpätään tietyllä tyylillä, mutta tyyliä vaihdetaan äkillisesti, siitä tulee sellainen todella jyrkkä tunnelman muutos, ja se voi olla tosi voimakaskin tehokeino. Meidän teoksessamme on paljon eräänlaista virtausta, ja esimerkiksi koski on paljon esityksen keskiössä. Tulee sellaisia hetkiä, joissa se tunnelma ja virtaus yhtäkkiä kääntyy tosi yllättäen ja vaihtaa suuntaa”, kuvailee itsekin räppiskenessä vaikuttava Miko Vahekoski.

Esityksen sisällöt ja teemat on kerätty kiiminkiläisiltä nuorilta. Ensin projektiin lähti mukaan vain yksi nuori, mutta seuraavassa tapaamisessa nuoria olikin mukana kuusi. Viimeisimmissä harjoituksissa, joissa nuorilla oli mahdollisuus kommentoida teoksen raakaversiota, oli mukana jo kahdeksan kiiminkiläistä. Sana kiiri.

Nuorten oma ääni esiin

Dokumenttiteatteri on nykyteatterin suuntaus, jossa teatteriesitys rakentuu dokumenteista, eräänlaisista otteista todellisuudesta. Käsikirjoituksen materiaalina – Isolan sanojen mukaan “taidematskuna” – voidaan käyttää esimerkiksi haastatteluja, tilastoja, videoita tai lehtileikkeitä. Dokumenttiteatteri on nimestään huolimatta kuitenkin Isolan mukaan kaukana puhuvista päistä.

“Mua itseäni on kiinnostanut jo useamman vuoden ajan, että mitä kaikkea me oikeastaan voidaankaan kertoa pelkästään kehon fyysisellä olemuksella tai sillä, että me ei sanota mitään, mutta luodaan se tilanne lavalle. Sitä kautta yleisökin saattaa päästä vielä paljon syvemmin mukaan siihen tekstiin. Se saattaa yhtäkkiä mennä tosi paljon ihon alle.”

Projektissa nuoret saavat äänensä kuuluviin uniikilla tavalla. Esityksen käsikirjoitus on muodostunut nuorten elämästä nuorten itsensä kertomana. Prosessin aikana 15–16-vuotiailta kiiminkiläisiltä on esimerkiksi kysytty, missä he hengaavat mieluiten, ja sitten niissä paikoissa on käyty kuvaamassa.

Esityksessä hyödynnetään paljon audiovisuaalista materiaalia. Nuoret eivät itse esiinny lavalla, mikä mahdollistaa teatteritaiteen tekemisessä mukana olon myös sellaisille nuorille, jotka eivät halua olla itse katseiden kohteena.

Kiiminki kasvualustana

Mistä esitys sitten kertoo? Millaista elämää nuoret elävät vuoden 2024 Kiimingissä?

Saara Isolan mukaan esitys jakaantuu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa pureutuu Kiiminkiin kasvualustana – samoihin naamoihin ja kolmeen kauppaan. Kiiminki on entinen kunta, eräänlainen luonnonläheinen pieni kaupunki tai taajama. Kiiminkiä kuvaa myös tietynlainen toistuvuus. Ihmiset pysyvät samoina ja kaikki tuntevat toisensa.

Yhteisö on vahva, mutta toisinaan myös ahdas ja tuomitseva – ennakkoluuloinenkin. Vahekosken mukaan teoksessa on eräänlaista rakkaudellista ja välittävää kitinää Kiimingistä. Nuorilla on vahva yhteys luontoon ja kokemus siitä, että “ihan sama mihin suuntaan lähtee, niin aina törmää jokeen täällä”. Kiimingin tietynlainen pienuus ja tuttuus luo mukavan paikan kasvaa ja elää.

“Sitten kuitenkin, kun kysyimme nuorilta, että näetkö itsesi täällä kymmenen vuoden päästä, niin yhtä lukuun ottamatta kaikki nyökkäsivät heti ja vastasivat, että vaikka lähtisin jonnekin muualle, niin tulisin kuitenkin takaisin”, Vahekoski kertoo.

Surullistakin sisältöä

Esityksen toinen osa kuvaa nuorisokulttuureita, turvallisuutta ja turvattomuutta. Mukana on odottamatonta ja surullistakin sisältöä, jonka kohtaamiseen taiteilijakaksikko ei ollut osannut varautua etukäteen: väkivaltaa, jengiytymistä, koulu-uhkauksia ja itsetuhoisuutta. Isolan mukaan aikuisten rooli nuorten elämässä näyttäytyy etäisenä; joko nuorten huolia ei oteta tosissaan tai avun saamisessa kestää pitkään.

Kolmas osa käsittelee Kiiminkiä paikkana maailmassa. Kiimingissä voi tuntea olevansa ikään kuin piilossa maailmalta. Vahekoski kertoo viimeiseen osaan kätkeytyvän toiveikkuutta, mutta toiveikkuuden ympärille kietoutuu myös esityksen, tai ehkä nuorten elämän, suuri mysteeri.

Jo tässä vaiheessa projektia, kun esitys on vielä raakile, ovat nuoret kokeneet sen omakseen. Esitys on ollut nuorista liikuttava, ja he ovat kertoneet, etteivät ole ennen kokeneet vastaavaa. Nuorten lisäksi taiteilijat toivovat yleisöön nuorten lähipiiriä: vanhempia, sukulaisia ja sisaruksia. Esitys voi toimia keskustelunavauksena nykynuorten elämästä. Nykytaidetta ei Isolan mukaan tarvitse pelätä. Taiteen saa ymmärtää omalla tavallaan omista lähtökohdistaan.

Sykesalille kaivattua käyttöä

Isola kertoo, että Valveen kaupunginosakulttuurilla on sormensa pelissä siinä, että taiteilijat asuvat nyt väliaikaisesti Kiimingissä. Valveen kaupunginosakulttuurin vastaava tuottaja Ari-Matti Lappalainen oli kertonut Kiimingissä sijaitsevan Sykesalin olevan tekniikaltaan ja puitteiltaan viimeisen päälle timanttinen, mutta salin käyttöaste on harmillisen pieni. Syntyi idea nuorille suunnatusta teatteriprojektista.

Esitystä olisi mukava esittää muuallakin – ovathan nuorten kokemukset jollain lailla myös universaaleja – mutta pienillä paikkakunnilla ei usein ole vastaavia saleja käytössä. Taiteilijat esittelevät takanaan kohoavaa Sykesalin valtavaa valkokangasta, jolle esityksen aikana heijastetaan videomateriaalia ja tekstejä. Valkokangas toimii ikään kuin esityksen kertojana, nuorten äänenä, heijastellen dokumentteja nuorten elämästä.

Esitys on toteutettu yhteistyössä kulttuuritalo Valveen kaupunginosakulttuurin ja Läntinen tanssin aluekeskuksen kanssa.

Flow Switch ensi-illassa 29. toukokuuta kello 19 Sykesalissa (Syke-talo, Kirjastokuja 1). Muut esitykset ovat pe 31.5. klo 19 ja la 1.6. klo 19.