PikiTalkin tietokirjailija Maijaleena Rova lestadiolaistaustastaan: Meni vuosikymmeniä, että pystyin ajattelemaan menneisyyttäni

Synninkantajat-näytelmän keskiössä on pieni Aaron poika. Hän kamppailee perheensä, uskonoppien ja todellisuuden ristipaineessa.

Tätä aihepiiriä on tutkinut myös oululaislähtöinen VTT Maijaleena Rova, jonka on yhtenä keskustelijana mukana PikiTalkin ensimmäisessä osassa.

Rova julkaisi vuonna 2016 kirjan Uskonsota keittiössä, jossa annetaan ääni liikkeestä irtaantuneiden kokemuksille.

Hänellä itsellään on myös omakohtaisia kokemuksia aiheesta. Hän kasvoi Oulussa yhdeksänlapsisessa perheessä, joka myös joutui Rauhalan Synninkantajat-tematiikan tapaan ristipaineeseen uskontulkintojen valtataisteluun. Rovan perhe myös jakautui kahtia uskontulkintojen takia.

”Luonnollisesti perheen jakautuminen uskonasioissa muutti perhedynamiikkaa. Vanhimmat sisarukseni ja vanhempani kiistelivät uskonasioista ja alkoivat vältellä toisiaan. Yhtäkkiä kotini hiljeni muutoinkin – enää ei käynyt uskonsisaria ja -veljiä kyläilemässä”, Rova muistelee.

Toki perhe eli omaa arkeaan siinä samalla ja MaijaLeenakin ehti ystävystyä vanhempiensa uskovaisten ystävien lasten kanssa.

”Yhteydenpitoni heihin loppui vanhempieni erottamiseen pappiseriseuran takia. Samalla sisäinen maailmani romahti. Luulen, etteivät sisarukseni eivätkä vanhempani sitä edes huomanneet”, hän lisää.

Fyysisesti irti lestadiolaisuudesta

Rova muistuttaa, että jokainen ihminen on omien kokemustensa ja tunteidensa vanki.

”Kaikkien meidän oli piirrettävä uudet kartat elämän suuntaamiseksi. Onneksi vähitellen löysin uusia, uskottomia ystäviä. Vaikeaa oli sittenkin, koska häpesin vanhempieni lestadiolaisuutta. En halunnut kutsua ystäviä kotiini. Koulussakin minulla oli vaikeuksia löytää uusi paikka luokkatovereiden joukossa.”

”Aikuisena olen keskustellut joidenkin luokkatovereitteni kanssa. Kukaan heistä ei nähnyt tuskaani. Olen ilmeisesti hyvä näyttelijä. Onneksi jossakin vaiheessa vanhempani ja vanhimmat sisarukseni olivat sopineet erimielisyytensä. Elämä rauhoittui vähitellen,” hän kuvailee.

Maijaleena Rova päätti jo pikkutyttönä uskonriitojen takia muuttaa pois Oulusta ylioppilastutkinnon jälkeen. Tämä oli konkreettinen keino päästä fyysisesti eroon lestadiolaisuudesta.

”Aloitin yliopisto-opintoni Turun yliopistossa. Kului muutamia vuosikymmeniä, etten halunnut ajatella menneisyyttäni enkä etenkään lestadiolaisuutta”, hän kertoo.

”Kuitenkin Uskonsota keittiössä -kirja tuntui tarpeelliselta kirjoittaa. Halusin saada kirjani kokemusasiantuntijoiksi ”hiljaisen kansan” edustajia. En valinnut heitä esimerkiksi koulutustaustan tai yhteiskunnallisen aseman mukaan.”

Hengellisen väkivallan poistaminen

Uskonsota keittiössä -kirjan tekeminen ei ollut Rovalle henkisesti helppo urakka.

”Heidän tarinansa ravistelivat mieltäni voimakkaasti. He olivat kohdanneet rankkaa hengellistä väkivaltaa. Huomasin olleeni onnekas heihin verrattuna. Aihepiiri alkoi kiinnostaa minua myös laajemmin – hengellisen väkivallan liitynnät ihmisoikeuksien ja demokratian toteutumiseen fundamentalistisissa uskonyhteisöissä”, hän sanoo.

Parhaillaan Maijaleena Rova kirjoittaa toista kirjaansa, joka käsittelee muun muassa keinoja poistaa hengellistä väkivaltaa fundamentalistisista uskonyhteisöistä. Hän on valinnut kirjansa esimerkkiuskonyhteisöiksi lestadiolaisuuden, helluntailaisuuden ja jehovantodistajuuden.

”Uudessa kirjassani pyrin lisäksi löytämään positiivisia ratkaisukeinoja hengellisen väkivallan poistamiseksi uskonyhteisöistä. Uskon siihen, että ratkaisuja on löydettävissä.”

”Pitkällä aikajänteellä demokraattinen yhteiskunta ei voi sulkea silmiään uskonyhteisöjen fundamentalistisilta piirteiltä, jotka johtavat hengelliseen väkivaltaan. Nyt jo käydään käräjiä kansanedustaja Päivi Räsäsen uskonnollisen vihapuheen takia. Kansainvälistymisen myötä Suomeen on perustettu viime vuosina runsaasti uusia uskonyhteisöjä.”

”Julkisen vallan olisi syytä valvoa niitä nykyistä tehokkaammin. Käytännössä yhteiskunta on luovuttanut uskonyhteisöille uskonnonvapauden, jonka suojaan voi kätkeytyä merkittävää, jopa totalitaarista vallankäyttöä”, hän toteaa.

Eroaminen voi olla traumatisoivaa

Vanhoillislestadiolaisuus on edelleen Suomen suurin herätysliike, joka on vahvasti elinvoimainen ja jolla on huomattavaa vaikutusta paitsi liikkeen jäseniin myös erityisesti Pohjois-Suomen, Pohjois-Ruotsin ja Pohjois-Norjan kulttuuriseen ja hengelliseen ilmapiiriin laajemmin.

Jäseniä liikkeellä arvioidaan olevan noin 120 000 henkilöä. Seurantatutkimusten mukaan yli puolet vanhoillislestadiolaisiin perheisiin syntyvistä lapsista irtaantuu myöhemmällä iällä lestadiolaisuudesta. Aihepiiriä on myös käsitelty jonkin verran mediassa.

”Sen sijaan en ole törmännyt tutkimuksiin, joissa selvitettäisiin lestadiolaisuudesta irtaantuneiden sukuyhteyksiä. Jotkut kokemusasiantuntijat ovat kertoneet asiasta tietokirjoissa – näyttää siltä, että joissakin tapauksissa yhteydenpito perheeseen ja muihin sukulaisiin ei katkea, mutta päinvastaisiakin kokemuksia on runsaasti”, Rova pohtii.

”Toisaalta myös eroava henkilö voi joissakin tapauksissa karttaa yhteydenpitoa, koska ei halua kohdata esimerkiksi itseensä kohdistuvaa käännyttämistä. Kaikki tapaukset ovat erilaisia. Tärkeintä on kuitenkin se, ettei ketään hylätä. Erityisen traagista on, jos vanhemmat hylkäävät nuorensa yhteisöstä eroamisen takia. Silloin he voivat jäädä totaalisen yksin aivan liian nuorina, josta voi seurata jopa mielenterveys- ja päihdeongelmiin”, hän jatkaa.

Todella usein liikkeestä eronneiden ja siellä pysyvien maailmat etääntyvät toisistaan.

”Eroava ei voi kertoa heille vapaasti esimerkiksi maallisista harrastuksistaan, poliittisista näkemyksistään – etenkään vasemmistosympatioistaan – eikä puolustaa sukupuolivähemmistöjä. Tärkeää on muistaa, että muutkin Suomessa toimivat ääriuskonyhteisöt karttavat yhteisöstään eronneita. Jehovan todistajien karttamismääräykset ovat kaikkein ankarimmat.”  

Ennakkoluulot vahvistavat eroja

Leimallista lestadiolaisliikkeessä on sen sulkeutuneisuus. Mukana olevat jäsenet pitävät ulkopuoliset mielellään myös ulkopuolella. Tämä pitää yllä ennakkoluuloja, joita ovat esimerkiksi yhteiskunnallinen taantumus, naisen alistettu asema, henkinen väkivalta ja hyvä veli -verkostot kunnallispolitiikassa ja yrityselämässä.

”Ennakkoluulot syntyvät siitä, että uskonyhteisön johto haluaa rakentaa kuvitteellisen valemaailman oman yhteisönsä erinomaisuudesta ja maallisen maailman raadollisuudesta. Samalla he aivopesevät seurakuntalaisensa uskomaan kuvitteellisiin rajoihin yhteisönsä ja maallisen yhteiskunnan välillä”, sanoo Rova.

”Lestadiolaiset esimerkiksi pitävät itseään erityisen jumalallisen kutsun saaneina ja pelastettujen valittuna joukkona, joka perustuu heidän uskonoppiensa ainoaan oikeaan totuuteen. Tätä sanomaa seurakuntalaiset kuulevat toistuvasti. Se luo heille vahvan ryhmäidentiteetin, joka erottaa heidät maallisesta kansasta. Jumalan valitulla joukolla ei voi fundamentalistisissa liikkeissä olla kuin yksi yhteinen totuus.”

”Eli kaikki epäilevät ja kyseenalaistavat seurakuntalaiset vaiennetaan. Ryhmäkuri on voimakas. Siitä on lyhyt askel hengelliseen väkivaltaan, joka on yksilön uskonnollisten tunteiden ja kokemusten tuomitsemista ja yhtä vaurioittavaa kuin fyysinenkin väkivalta”, hän painottaa.

Lestadiolaisuudessa ja muissa ääriuskonyhteisöissä on edelleen naisilla heikko asema verrattuna maalliseen, demokraattiseen yhteiskuntaan.

”Naiset eivät voi esimerkiksi toimia yhteisöjensä hallintoelimissä, jos niissä käsitellään myös opillisia kysymyksiä. He eivät myöskään voi toimia saarnaajina. Myös perheissä naisten asema on erityisen traditionaalinen.”

Demokraattisesti toimivassa yhteiskunnassa osallistuminen esimerkiksi yhteiskunnalliseen toimintaan on jokaisen kansalaisen oikeus, joten poliittista ohjausta tai mielipiteen rajaamista ei voi pitää hyväksyttynä.

”Lestadiolaisella yhteisöllä on ollut historian kuluessa merkittävää yhteiskunnallista vastuuta. Heidän joukostaan on haluttu nostaa edustajia valtakunnan ja kunnan politiikkaan sekä kirkon luottamuselimiin. Puoluevalinta on yleensä ollut konservatiivinen. Pitkään yhteisö edellytti seurakuntalaistensa äänestävän Keskustapuoluetta ja sen edeltäjiä. Nykyään yhteisö lienee vähentänyt seurakuntalaistensa poliittista ohjausta”, Maijaleena Rova kertoo.

Keskustelun on jatkuttava

Rovan mielestä on tärkeää, että yhteiskunnallista keskustelua tästä aiheesta pidetään edelleen yllä.

”Se edistää uskonyhteisöjen demokratisoitumista, joka pitää sisällään myös ihmisoikeuksien kunnioittamisen. Uskonyhteisöillä on perustuslain ja uskonnonvapauslain takaama uskonnonvapautensa. Sitä on kaikkien kunnioitettava, mutta myös uskonyhteisöjen on taattava seurakuntalaisilleen uskonnon- ja omantunnonvapaus.”

”Monet uskonyhteisöt ovat puolustaneet voimakkaasti oman yhteisönsä uskonnonvapautta opillisissa tulkinnoissa, ja samaan aikaan loukanneet seurakuntalaistensa omantunnonvapautta. Se on hengellistä väkivaltaa. Julkisen vallan pitää puuttua liian ankariin uskonoppien tulkintoihin ja evankelisluterilaisen kirkon herätysliikkeidensä ankariin, ihmisoikeuksia loukkaaviin opillisiin tulkintoihin”, toteaa Rova.

Hänen mielestään emme voisi hylätä uskonnon uhreja kotimaassammekaan.

”Suomen opetusministeriö kiirehti eettisten ohjeiden laatimista ja valituselimen perustamista kulttuurialan epäeettisille toimintatavoille, kun kulttuurineuvos Veijo Baltzarin väärinkäytökset seitsemää nuorta naista kohtaan tulivat julki. Niin pitikin toimia. Olisi myös autettava yhdenvertaisesti uskontojen uhreja Suomessa toimivissa uskonyhteisöissä. Heitä on vähintäänkin tuhansia.”

–