Pappakahveilla kuultua, osa 2: Ouluun on muodostunut kahden kerroksen kulttuuriväki
Pappakahvit-juttusarja perustuu saman nimiseen podcastiin, jossa pohditaan eri ilmiöitä vapaasti ajatuksia vaihdellen. Kuva: Henna Saarenketo
Jaa sosiaalisessa mediassa:
Pappakahvit-podcastin isännät Juhani Parhiala ja Mikko Repka nauttivat keskusteluista, joissa vallitsee vapaa ajatusten vaihto, sen sijaan, että etsittäisiin oikeaa tai väärää totuutta. Heidän kahvipöytäkulttuuriinsa kuuluu olennaisesti aiheiden rönsyilevä luonne, jonka ansiosta jutut liikkuvat sujuvasti ihmiskäsityksestä kitaran korjaamiseen.
Tällä viikolla kahvilusikalla hämmennetään oululaista kulttuurikenttää. Parhiala lumpsauttaakin sokeripalansa heti asian ytimeen, ja löytää hyvän vertailukohdan vapaan kentän kulttuuritilan ja Madetojan salin väliltä.
”Olen alkanut yhä vahvemmin uskoa siihen, että meillä on kulttuurinen vastakkainasettelu hyväksytyn- ja alakulttuurin välillä. Esimerkiksi keikkapaikkana Tukikohta on ihan eri kenttää kuin Madetojan sali, jossa soittavat ammattimuusikot”, hän vertaa.
”Olen käynyt Tukikohdalla keikoilla, ja minulta kysyttiin kerran ovella, että mitä teen siellä. Kun meillä muodostuu kahden kerroksen kulttuuriväki, aletaan kyräillä toisia vähän tietämättä, eikä mikään ole sen jälkeen niin sulkeutunutta kuin alakulttuuri”, Parhiala jatkaa.
Rehottavaa ja villiä toimintaa
Parhiala on pohtinut oululaisen alakulttuurin asemaa, ja miksi sen ilmentymille on vaikea saada laajaa näkyvyyttä.
”Toiminta on usein harrastepohjaista, eivätkä tekijät tuotteista itseään hankkeisiin sopivaksi. Tältä pohjalta on tosi vaikea saada itseään esimerkiksi Oulu 2026 -ohjelmistoon sisään”, hän toteaa.
Moni bändi vääntää hommaa tosi pitkään ennen kuin saa arvostusta.
”Siinä rakentuu vähän tahtomattaankin kulttuuripohjien vastakkainasettelua, mutta kyse ei ole kuitenkaan tietoisesta kapinahengestä. Asiat vaan menevät niin”, Parhiala jatkaa.
Repka nostaa hattua alakulttuurin edustajille, jotka ovat jaksaneet vuosikaudet tehdä omaa juttuaan, ilman suurta julkista tunnustusta.
”Moni bändi vääntää hommaa tosi pitkään, ennen kuin saa arvostusta. Se vaatii outoa pohjoista vimmaa ja luovaa hulluutta, että jaksaa painaa eteenpäin”, hän pohtii.
”Ensin ei pidetä minään ja sitten vuosien jälkeen lyödään suurin piirtein kaupungin avaimet kouraan ja kohdellaan kuin valtiomiesoletettuja”, Repka hymähtää.
Meillä on semmoinen suomalainen piirre, että on hirveän kova tarve kontrolloida.
Keskustelussa siirrytään pohtimaan, mistä alakulttuurin nykyinen asema voi johtua. Parhiala näkee yhdeksi syyksi sen, ettei vapaan kentän toimintaa voi hallita tai säädellä.
”Meillä on semmoinen suomalainen piirre, että on hirveän kova tarve kontrolloida. Lainsäädäntö on ihan tunnettua siitä, että meillä säädetään kaikesta joku laki. Varsinkin alakulttuuria on vaikea säädellä, sen pitää antaa rehottaa villinä”, hän sanoo.
”Tämä tekee sen, että kaupungin taholta on tosi vaikea lähteä tukemaan järjestäytymätöntä toimintaa, kun ei voi tietää, miten siellä asiat hoidetaan, vai hoidetaanko ollenkaan”, Parhiala toteaa.
Kahvi on keppihevonen
Ajatus siirtyy taidekulttuurista kahvikulttuuriin. Mustan ihmejuoman suurkuluttajina suomalaisille on kehittynyt kahvin ympärille omat rituaalit ja tottumukset.
”Meillä on laissa määrätty kahvitauko, ja se jo itsessään kertoo vahvasta kulttuurista”, Parhiala sanoo.
Molemmat miehet liittävät kahvilla käyntiin vahvan sosiaalisen yhteyden.
”Ei huoltoasemien paahto ole niin hyvää, että sinne mentäisiin pelkästään nauttimaan suurista aromielämyksistä, vaan se on hyvä tekosyy olla yhdessä ja höpistä”, Repka tuumaa.
Ei yhdessä saunomisessakaan ole kyse siitä, että nyt on tarve puhdistautua.
”Ennen sanottiin, että suomalaiset eivät puhu. Mehän puhutaan oikeasti koko ajan”, Parhiala sanoo.
”Meiltä vain puuttuu semmoinen kevyt jutustelukulttuuri, ja mennään mieluiten heti asiaan. Jos kysytään, mitä kuuluu, siihen vastataan rehellisesti”, hän jatkaa.
Miehet pohtivat yleisesti, millä tavalla mutkaton kanssakäyminen ja kahvittelu liittyvät toisiinsa.
”Suomalainen tarvitsee keskusteluun jonkun keppihevosen. Ei me sanota, että tule tänne juttelemaan, se kuulostaa vähän ahdistavalta”, Parhiala pohtii.
”Mutta jos pyydän kahville tai saunaan, kaikki tietää, ettei siellä hiljaa istuta”, hän jatkaa.
”Ei yhdessä saunomisessakaan ole kyse siitä, että nyt on tarve puhdistautua. Eikä kysytä kaverilta, että tuukko pesulle”, Repka naurahtaa.
”Se mihin kaikkeen sosiaalinen kanssakäyminen voidaankin verhota, on aika hienoa”, Repka jatkaa.
Oulun kahvipaahtimo
Kahvista puhuminen nostaa esiin uusia kysymyksiä.
”Onko Oulussa nykyään omaa paahtimoa? Jos ei, niin miksei tämän kokoisessa paikassa ole”, Repka ihmettelee.
”Suomalaiset keittää kahvia niin paljon kuin sitä suostutaan kaupoissa myymään, niin kyllä jokaisella sivistyneellä kaupungilla pitäisi oma paahtimo olla”, Parhiala jatkaa pohdintaa.
”Tästä keskustelusta tulee nyt syyllinen olo, kun varoitellaan, että talvi tulee ja pitää opetella syömään kaarnaa, koska kaikki kuolee”, Repka liioittelee.
”Ja sitten me täällä samaan aikaan haikaillaan jonkun oman kahvipaahtimon perään. Väkisin tulee miettineeksi, että mitä tässä tilanteessa saa haluta omaan elämäänsä”, hän lisää pohtiva ilme kasvoillaan.
Sokerit ovat sulaneet ja pöydän pintaan piirtyneet kahvitahrat pyyhitty pois. Ajatukset vaihtuivat, mielet virkistyivät ja kielen kannat saivat liikettä, juuri niin kuin hyvillä pappakahveilla kuuluukin. On aika sujahtaa takaisin elämän virtaan kalastelemaan uusia ihmetysten aihioita.
