Esikoislevynsä julkaissut oululaisbändi Saastamoiset laulaa rehellisen rohkeasti vaikeistakin tunteista

Mun Oulu jututtaa Saastamoiset-bändiä aurinkoisena pitkäperjantaina Asemakadulla sijaitsevalla treeniksellä. Yhtyeen 31. maaliskuuta julkaistu esikoisalbumi Melankolinen itsevarmuus sisältää 13 musiikillisesti monipuolista kappaletta.

”Aina skippaan yhden biisin, Elämäni kuvissa, koska se ei mun mielestä ole laulusuorituksellisesti paras”, bändin laulaja-kitaristi Ville Muikkula kertoo.

”Me ollaan silti sitä mieltä kaikki muut, että oot liian kriittinen itteäs kohtaan, ne kaikki kolmetoista onnistu tosi hyvin”, vakuuttaa rumpali Jari Kähönen.

Saastamoisiin kuuluvat myös basisti Sakari Airaksinen ja urkuri Petteri Luopajärvi.

Melankolista kokoelmaa

Laulaja-kitaristi Ville Muikkula kuvailee Melankolinen itsevarmuus -albumia kokoelmaksi.

”Tietyllä tavalla tämä levy on selviytymistarina. Laulut Pohjoisen Länkkärit ja Uudet vanhat kansanlaulut on semmoisia välinumeroita. Mutta pääasiassa tämä on albumi, jossa prosessoidaan sanoituksissa uupumusta, masennusta, väsymystä eli tietynlaista ulkopuolelle jäämistä”, musiikintekijä avaa.

Suurin osa tuoreen albumin laulujen sanoituksista on Muikkulan tai yhtyeen entisen kitaristin Olli Aapron, muutama Airaksisen ja yksi Luopajärven.

”Varmaan 40 prosenttia näistä lauluista on minun ja Sakarin ensimmäisistä bändeistä. Niitä lauluja on esimerkiksi Ainolan ainoat, Pyhä pettymys ja Sulkeudun, joka on tullu tässä Saastamoisten aikaan. Ne ovat minun masennuskauden biisejä”, Muikkula myöntää.

Nää tunteet on varmasti monille muillekin arkipäiväisiä pohdintoja elämässä.

Muusikon oma suosikki levyltä on Sattumanvaraisia tapauksia.

”Vaihtuvaa tavaraa -laulussa lauletaan eroamisesta onnellisesti. Se on sitä melankolista realismia ja itsevarmuutta, että me nyt erotaan, mutta sille on joku syy”, solisti sanoittaa.

Rohkeaa rehellisyyttä

Saastamoisten esikoisalbumi käsittelee keski-ikäisyyden kipuiluja, mielenterveysongelmia, eroamista, parisuhteen etsimistä ja ikävää parisuhteeseen, tasapainoon ja onneen.

Eivätkö henkilökohtaiset ja herkät sanoitukset pelottaneet?

”Musiikillisesti koen yhteneväisyyttä esimerkiksi Leevi & The Leavingsiin, koska heillä on sanoitukset synkkiä, mutta itse musiikki on kohtuullisen kevyttä, menevää ja aika duurivoittoista. Eli musiikista löytyy kontrastia tekstiin. Tässä soittaessa ku oon kuunnellu sanoja ja yrittäny omaksua sanotuksia, että voin laulaa taustoja, niin se kontrasti nousee esiin tosi voimakkaasti, ja mää tykkään siitä”, pohtii Luopajärvi.

”Ainoa mitä mää oon miettiny, on työminän ja vanhemman näkökulmasta, että mua häirittee, jos mää kiroilen. Se on oikeestaan ainoa mitä oon miettiny. Musta on mahtavaa, että esimerkiksi kappaleissa Sulkeudun ja Elämäni kuvissa on semmosia, että ne saa meinaa saada mut itteniki itkemään. Onhan tää eheyttävää kun miettii mistä on lähteny”, Muikkula toteaa.

”Täytyy sanoa, että jos ite tekisin sanoja, niin varmaan pyrkisin olemaan tekemättä semmosia tunteisiin liittyviä, rakkausaiheisia biisejä. Että kaikki kunnia Villelle”, kannustaa Airaksinen.

”Jotenki mää en ite koe sitä vaikeana tehtävänä. Mää oon tosi paljon puhunu omista tunteista ja koen tosi hyväksi sen, että avaa omia ajatuksia. Nää on varmasti monille muilleki arkipäiväisiä pohdintoja elämässä”, pohtii Muikkula.

”Se tekee meidän kappaleista rehellisiä. Ja jokainenhan tulkitsee laulun sanoja itselleen parhaalla tavalla”, Luopajärvi kiteyttää.

Salakeikka ja koesoitto

Saastamoiset-yhtyeen esiasteen aikana projekti kulki nimellä Sakke, Salla ja Saastaiset. Silloin mukana olivat Muikkula ja Airaksinen.

”Petehän liittyi bändiin kesken yhen meijän salakeikan”, Muikkula sanoo.

”Joo, mää olin fiittaamassa, kun korona-aikaan tarvittiin tuuraajaa. Silloinen huuliharpun soittaja orkesterissa tunsi minut, ja sanoi, että Petteri vois tulla soittamaan urkuja. Kahet treenit oli ja sitte kesken keikan silloinen perkussionisti sanoi, että liitytkö bändiin. Sanoin, että voin minä tulla, ja jatkoin soittoa”, Luopäjärvi hymyilee.

Me ollaan kävelty 18-vuotiaina useammankin kerran tämän meidän treeniksen ohi illanviettoon, ja laulettu YUP:ta issoon ääneen.

Vuonna 2021 rumpali Jari Kähönen tuli alunperin mukaan Muikkulan toiseen bändiprojektiin.

”Koesoiton jälkeen totesin, että ei, kyllä Jari tulee Saastamoisiin!”

”Oli toiset treenit niin Ville heitti palloa, että olis Muhoksella keikka, mennäänkö”, kertoo Kähönen.

”Toimintaidea on meillä se, että tuodaan demo treeneihin ja lähdetään kokeilemaan. Keikkaa tehään vaan omilla biiseillä”, Muikkula tarkentaa.

Depressiivistä maisemointia

Maaliskuun lopussa julkaistulla Melankolinen itsevarmuus -levyllä on kuultavissa vaikutteita esimerkiksi bändeiltä YUP, Leevi & The Leavings, Kotiteollisuus, Uriah Heep, Iron Maiden ja System of a Down.

”Minä ja Sakari ollaan kävelty 18-vuotiaina useammankin kerran tämän meidän treeniksen ohi illanviettoon, ja laulettu YUP:ta issoon ääneen”, Muikkula muistelee.

Sanoittajista ja laulajista Muikkula ihailee erityisesti Jarkko Martikaista.

”Just tää tämmönen depressiivisyys mikä meillä on, tulee Martikaisen tavasta kirjoittaa.”

Myös Tom Waits on laulaja-kitaristin ihailun kohde.

”Waits ei oo hirveen hyvän kuuloinen aina, niin siksi siitä tykkään! Ihailen häntä sekä muusikkona että lauluntekijänä, koska hän pystyy muokkaantumaan eri genreihin, eikä ikinä voi tietää mitä hänen levyt tuo tullessaan. Oon myös viime aikoina tykännyt The National -yhtyeestä, niiden ankeasta tavasta kirjoittaa ankeita lauluja.”

Kitaristilla on vahva trash-menneisyys.

”Aikoinaan innostuin soittamaan Metallican DVD:n nähtyäni, kun näin miten siistiä soittaminen on. Siitä oon sitte laajentanu aluksi punkin puolelle, kunnes luin Pink Floyd -kirjan ja innostuin siitä, että bändin Richard Wright on täysin itseoppinut.”

Halusin olla laulaja. No, ajattelin että bassoa on helppo soittaa, samalla kuin laulaa.

Muikkulakaan ei ole koskaan käynyt esimerkiksi soittotunneilla.

”Aloitin musahommat aika myöhään, vasta 16-17-vuotiaana. Sitä ennen piirsin sarjakuvia ja keksin tarinoita osin salassa. Musiikillisen heräämisen myötä aloin kanavoimaan soittamiseen ja biisien tekemiseen sitä samaa maailmaa.”

Tötterö pois, basso käteen ja improa

Basisti Sakari Airaksisella ei ole basisti-idoleita, koska hän joutui nuorena pakkobasistiksi. Soittajan ikisuosikkeja yhtyeistä ovat System of a Down, Queens of the Stone Age ja CMX.

”Perustettiin bändi 15-vuotiaina ja ei ollu basistia. Halusin olla laulaja. No, ajattelin että bassoa on helppo soittaa, samalla kuin laulaa!”

”No ei välttämättä”, Luopajärvi tuumaa.

”Sitte laulaminen jäi suihkuun ja basso jäi käteen”, Airaksinen naureskelee.

Luopajärvi toteaa, että musiikillisesti ajattelussa ja soitossa hänellä on selvä esikuva.

”On vain yksi jumala – Pauli Matti Juhani ”Juice” Leskinen. Et hän on mulle jumalasta seuraava ylöspäin! Ei mulla oikein muita oo. Tai sitte tietenki perinteiset 70-luvun bändit Deep Purple, Pink Floyd, Uriah Heep.”

Luopajärven pääinstrumentti ei siis ole piano, vaan nimenomaan urku.

”Mutta kaiken kaikkiaan mun musiikillinen herääminen 15-vuotiaana oli Myrkytyksen oireet -levyn ansiota. Siihen asti olin soittanu tukka tötteröllä rockabilly-kitaraa 70-luvun lopussa. Sitten jäi rockabilly ja tötterö vaihtui suoriin hiuksiin.”

Oliko ihan pitkät hiukset?

”Ei äiti antanu pitää, joo ei, se oli 70-luvun lopussa tiukkaa. Beatlesitki oli sillon vielä kauhistus”, urkuri muistaa.

Rumpali Jari Kähösellä on musiikkitausta nuoriso-orkesterin perkussio- ja patasoittajana. Hän innostui aikoinaan nimenomaan rumpusetin soitosta PahkiSpeksin myötä ja on sittemmin ollut kokoonpanon rumpalina jo viiden vuoden ajan.

”Kun oon saanu soittaa monenlaista cover-musiikkia ja improta, niin sieltä tää oma juttu tulee. Kuuntelen mitä biisi tarvitsee ja pyrin tukemaan omalla soitolla. Fillipuolella olis varmaan jotakin toivomisen varaa. Mutta ei kannata myöskään väkisin tunkea mukaan mittään ylimääräistä”, hän kiteyttää.