Dokumenttien mies Markku Heikkinen tähyää takaisin herrankukkaroon

Markku Heikkisen taustaan kuuluvat muun muassa toimittajan työ Yöradiossa 80-luvulla sekä muutenkin monipuoliset toimittajan teot Yleisradiossa.

Heikkinen on alun perin kajaanilainen. Siellä, kerrostalon alakerrassa, hän piti teatterikerhoa ja käsikirjoitti sekä ohjasi näytelmiä jo lapsena.

Nyt elokuva-ammattilaisena hän ravaa paljon sekä Helsingissä että Sotkamossa tuotantoyhtiöissä. Toinen jalka on Vantaalla, mutta toinen niin vahvasti Oulussa, että hän harkitsee vakiintumista kaupunkiin. Heikkinen asui ennen Laanilassa.

Oulua hän kuvaa oikeaksi ”herrankukkaroksi maailman parhaimmissa olosuhteissa”.

”Vireä yliopistokaupunki missä on nuorta liikettä. Joen läheisyys merkitsee minulle paljon ja avartuva meri, on luontoa missä tykkään liikkua ja patikoida. Ouluun ovat monet sukulaiset ja tutut muuttaneet.”

Oulussa hänestä tuntuu kotoisalta.

Kallisen opetus: kiinnostava elämä on mahdollinen kaikkialla

Heikkinen on valmistunut taiteen maisteriksi Taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen laitokselta vuonna 2006.

Elokuvataiteen valtionpalkinnon perusteluissa Heikkistä kiiteltiin pitkäjänteisestä ja aktiivisesta asenteesta dokumenttielokuvaan.

Oulun ammattikorkeakoulussa hän on opettanut käsikirjoittamista neljänä viime vuotena. Heikkinen on myös pitänyt elokuvakerhoa irakilaisille maahanmuuttajille näiden kotimaan kokemuksista.

Heikkinen puhuu mielellään moniulotteisesta poliitikosta, oululaissyntyisestä Yrjö Kallisesta, josta hän juurikin piti luentosarjan Kajaanissa ja Oulussa. Kallinen on tullut tunnetuksi esimerkiksi osuuskuntaliikkeen matkapuhujana.

Heikkinen ihailee Kallisen elämänasennetta: rohkeutta, monitaituruutta, loputonta uteliaisuutta ja heittäytymistä. Kallinen esimerkiksi kiinnostui idän uskonnoista ja filosofiasta jo niinkin varhain kuin vuonna 1905.

”Kallinen opiskeli itsekseen englannin ja meni sitten opiskelemaan London Film Schooliin vuonna 1936. Työväenopistossa hän sai oppia puhetaidossa, kun se Ouluun perustettiin 1900-luvun alussa.”

Luentosarja puolustusministerinäkin toimineesta Kallisesta saanee jatkoa. Myös elokuvan hänestä Heikkinen sanoo tekevänsä ”tavalla tai toisella”.

”Kallisen esimerkistä huomataan, että ihminen voi elää kiinnostavan ja jännittävän elämän huolimatta siitä missä asuu”, Heikkinen huomauttaa.

Elokuva ei paranna maailmaa

Heikkisellä on menossa myös Pohjoinen intohimo -elokuvahanke, joka kertoo miesten salatusta bi-seksuaalisuudesta. Se sijoittuu siis pohjoiseen.

”Sukupuolinen elämä ja seksuaalisuus elävät ja muuttuvat minkä voi nähdä positiivisena asiana”, Heikkinen sanoo. Hän huomauttaa, että nuoruutensa 80-luvusta maailma on muuttanut suhtautumistaan näihinkin asioihin.

Heikkinen tunnustaa tiedostavansa, että hänen elokuvillaan ei maailma parane. Se kävi selväksi matkallaan Ruandan pakolaisleireille.

Syntyi pakolaisen identiteetistä kertova elokuva Ei tietä kotiin. Sen henkilöstä Charlesista Heikkinen kertoo, että poika tuli Suomeen niin sanotusti omin jaloin, ei virallisena UNHCR:n kiintiöpakolaisena.

”Minun pitää vain kestää, että tämä on nyt näin. Että hänen äitinsä ja veljensä ovat olleet siellä leirillä 20 vuotta. Ja viettävät siellä koko loppuelämänsä”, toteaa Heikkinen.

Jostain kotoisin oleminen on olennaista

Vaativaa ja kuormittavaa on dokumenttielokuvaajan työ. Heikkinen menee yhteisöihin, joissa on esimerkiksi jännitteitä ja taakkoja.

”Minusta voi tulla niiden kantaja, koska on väistämätöntä tässä työssä samaistua ja myötäelää tilanteita. On pysyttävä toimintakykyisenä ja selvitettävä itsensä kanssa tunteiden siirrot.”

Heikkinen on ohjannut ja käsikirjoittanut elokuvat Talvivaaran miehet ja Olipa kerran seminaari eli dokumenttielokuvan lopetetusta Kajaanin seminaarista.

Heikkiselle on merkityksellistä mitä on olla kotoisin jostain.  

”Koko elämän ajan imupaperin lailla imemme käsityksiä ja arvostuksia itseemme kasvupohjastamme. Minun ikäluokalleni on tyypillistä että kun vanhemmillemme ei ollut mahdollista koulunkäynti, niin me uskoimme aina opetukseen, minäkin olen perheeni ensimmäinen akateeminen. Osaan arvostaa vanhempieni työtä antaa parempi elämä lapsilleen ja tietä mahdollisuuksien tasa-arvoon.”

Projekti soteuudistuksesta uuvutti

Yli kaksi vuotta Heikkinen on käsikirjoittanut Susanna Helkeen ohjaamaa lauluelokuvaa vanhusten hoivatyöläisistä. Laulut esittää hoivatyöläisten kuoro. Valmistuminen siirtyi tunnetuista virussyistä ensi vuoteen.

”Alun perin lähdettiin tekemään elokuvaa soteuudistuksesta. Se oli työprosessina tosi uuvuttava ja lopulta itse prosessikin uuvahti. Näkökulmaa vaihdettiin.”

Kunnianhimoiseksi hankkeeksi hän mainitsee suunnittelemansa elokuvan Venäjän jäteongelmasta. Ideaansa Heikkinen perustelee, että Venäjä tarjoaa suomalaiselle clean tech- yrittämiselle mahdollisuuksia.

Lisäksi elokuva-ammattilainen toivoo, että bisnesyhteistyön kautta voitaisiin muuttaa naapurimaan jätetilannetta.