Tuula Väänänen viettää taiteilijajuhlaa – Myllyojan pihanäytelmistä versoi vuosikymmeniä kestänyt hieno ura
Tuula Väänänen pääsi jo teini-ikäisenä tekemään näytelmää Oulun kaupunginteatterin pienelle näyttämölle. Nyt takana on jo lähes 30 vuotta talon kiinnitettynä näyttelijänä. Kuva: Pasi Rytinki
Jaa sosiaalisessa mediassa:
Oulun teatterin rakastettu näyttelijä Tuula Väänänen viettää pitkää uraansa juhlistavaa taiteilijajuhlaa lauantaina Varjoja paratiisissa -esityksen merkeissä. ”Pikkuisen rimaa hipoen pääsin luokalta toiselle, mutta kun tarvittiin kevät- tai joulujuhlaohjelmaa, minä olin se, jota kysyttiin aina”, muistelee Myllyojalla varttunut Väänänen kouluvuosiaan.
”Tämähän on mun elämä. Mun perhe. Mun kaikki”, sanoo näyttelijä Tuula Väänänen, 66, Oulun teatterin merkityksestä hänelle talona ja työyhteisönä. Väänänen on ollut kiinnitettynä teatterissa vuodesta 1995 saakka.
”Minulla ei ole lapsia, ja on ollut aikaa keskittyä työn tekemiseen. Se on vienyt mukanaan sitten”, sanoo Väänänen ja jopa hieman hämmästyy hoksatessaan, että Oulun teatterissakin on vierähtänyt jo noin 29 vuotta. Teatterikorkeakoulusta hän valmistui vuonna 1988.
Väänänen ei osaa sanoa, montako eri roolityötä hän on Oulun teatterissa vuosien varrella tehnyt, mutta määrä lienee yli sadan, sillä joka vuosi työn alla on ollut vähintään kolme roolia.
Tuula Väänänen
- Syntynyt: 1958 Keminmaalla
- Koulutus: Teatterikorkeakoulu 1984–88. Opiskellut myös ohjausta ja käsikirjoitusta Oulun käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksessa.
- Kiinnitykset: KOM-teatteri, Teatteri Eurooppa Neljä, Oulun kaupunginteatteri
- Elokuva- ja tv-töitä: Onnen maa (1993), Kivenpyörittäjän kylä (1995), Täällä Pohjantähden alla (2009), Taivaan tulet (2007–14), Kaikki synnit (2019–22).
- Palkintoja: Vuoden teatterinäyttelijä 2023, Ida Aalberg -säätiön näyttelijäpalkinto 2022.
- Muuta: Liittyi hiljattain laulajaksi Trio Plaanaoja-yhtyeeseen, joka on nyt vaihtanut nimensä Projekti Plaanaojaksi. Ohjaa harrastajateatteriryhmä Domissa, jolta tulee ensi syksynä ensi-iltaan Leo Tolstoin Sota ja rauha.
Ikimuistoisista pääosistaan Väänänen mainitsee muun muassa Eira Mollbergin tekstiin perustuvan Suutarin lapsilla ei ole jalkoja (1996). Sen ohjasi teatterin silloinen johtaja Maarit Pyökäri, joka myös kiinnitti Väänäsen Ouluun. Mieleen on jäänyt myös Pyökärin ohjaama Vuoriston kaunotar (1997), samoin nimirooli Sina Kujansuun ohjaamassa Niskavuoren Hetassa (2007).
Mestaritontun seikkailut -näytelmä (2005) palautti Väänäsen mieleen omat kouluajat.
”Meidän ihana opettajamme Veera Rohunen luki sitä meille ääneen Oulujoen kansakoulussa. Se oli jotenkin lumoava muisto, ja oli aivan superhienoa, kun pääsin itse esittämään Mestaritonttua. Se esitys menikin todella pitkään.”
Moni Väänäsen merkittävimmiksi mainitsemista rooleista on viime vuosilta, kuten Kuolema Venetsiassa, jossa hän pääsi tekemään tanssiteatteria, sekä Post-Kabaree, jonka esitykset jatkuvat ensi syksynä. Mieluisa oli myös Vanhempainilta, jossa Väänänen sai esittää 4-vuotiasta pikkupoikaa.
En päässyt Juliaksi -näytelmässä Tuula Väänänen esitti itsensä nimistä näyttelijää, osin omiin kokemuksiinsa pohjautuen. Kuva: Kati Leinonen
Aivan oma lukunsa oli osin omaelämäkerrallinen En päässyt Juliaksi, joka toi Väänäselle viime vuonna Vuoden teatterinäyttelijän palkinnon. Alma Lehmuskallion ohjaama esitys rakentui näyttelijöiden haastatteluista, katkelmista valmiista näytelmäteksteistä sekä harjoituksissa improvisoiduista kohtauksista. Mukaan tuli paljon elementtejä Väänäsen elämästä ja urasta: muistoista, haaveista ja kipupisteistä.
”Siinä oli tehdessä tärkeää itsekin ymmärtää, että tämä en ole minä, vaan näyttelijä Tuula Väänänen näyttelee Tuula Väänänen -nimistä näyttelijää.”
Väänänen sanoo nyt, että ylistetty rooli tuntui ”välillä hurjan vaikealta” muun muassa sen sisältämän klovneriaosuuden vuoksi, koska koki, että klovnin esittäminen vaatii erityisosaamista, jota hänellä ei ollut. Toistojen kautta siitäkin päästiin yli.
”Sitä jymähtää helposti semmoisen oikeaoppisuuden valtaan, eikä pääse vapauttamaan itseänsä.”
Tällä hetkellä Väänäsellä on työn alla muun muassa dramatisointi Hanna Brotheruksen romaanista Ainoa kotini, joka saa kantaesityksensä Oulun teatterissa ensi syksynä.
”Siitä tulee varmasti myös sellainen, jonka muistaa pitkään.”
Pihateatteria Myllyojalla
Väänäsen kipinä näyttelemiseen syttyi jo lapsuudessa Myllyojalla, jossa naapuruston lapset tekivät omaa pihateatteria. Väänänen pohtii, että yhtenä vaikuttajana saattoi olla naapurissa asunut Kaakisen perhe, jonka äiti Sinikka Kaakinen työskenteli teatterin kampaamossa tuntityöntekijänä.
”Me oikein kirjoitimme näytelmiä ja esitimme niitä. Meillä oli pieni asunto, kaksi huonetta ja keittiö, ja siinä kahden huoneen välisen oven toisella puolella olivat näyttelijät ja toisella puolella katsojat. En tiedä paljonko sieltä näki, mutta perittiin pääsyliput ja kaikki”, Väänänen muistelee.
Teatteri-innostus syventyi oppikouluaikana, kun suomen tunneilla pidettiin teatteripäiviä, joissa esitettiin myös itse kirjoitettuja näytelmiä. Väänänen sanoo, ettei ollut koulussa hyvä oppilas, mutta näyttelemisestä hän sai hyvää palautetta ja siihen rohkaistiin.
”Pikkuisen rimaa hipoen pääsin luokalta toiselle, mutta kun tarvittiin kevät- tai joulujuhlaohjelmaa, minä olin se, jota kysyttiin aina.”
Noin 15-vuotiaana Väänänen pääsi Oulun kaupunginteatterin nuorisolinjalle, jota veti teatterin silloinen dramaturgi Leena Salonen. Väänänen muistelee, että parin vuoden aikana ryhmä teki ainakin yhden näytelmän pienelle näyttämölle, ja ammattimainen näyttelijäntyö tuli yhä lähemmäksi.
”Mutta oli minulla joku sellainenkin vaihe, että halusin matkatoimistovirkailijaksi tai arkeologiksi”, Väänänen nauraa.
Teatterinäyttelijän sydän
Väänänen sanoo aina mieltäneensä itsensä nimenomaan teatterinäyttelijäksi, vaikka elokuva- ja tv-roolejakin on ansioluettelossa, Markku Pölösen menestyselokuvista lähtien. Teatterityö oli nuoresta pitäen Väänäsen ihanne ja päämäärä.
”Lähtemättömän vaikutuksen tekivät KOM-teatterin kiertueet Oulussa, jossa näki pienimuotoisen ryhmän toimintaa ja sitä, minkälaista teatteria he pystyivät tekemään tuosta vain, aika vähäeleisesti ilman isoja visuaalisia resursseja.”
Väänänen sanoo pitävänsä teatterityön rytmistä. Jonain iltana esitys ei ehkä ole parhaimmillaan, mutta seuraavana päivänä voi yrittää uudelleen. Samalla esitykset muuttuvat ja kehittyvät esityskauden aikana.
"Eihän tästä työstä jäädä eläkkeelle. Ajattelen niin, että näyttelijyys on on taiteilijuutta, joka on sinussa oleva voima, kyky ja lahja. Eihän se voi loppua siihen, että tulee virkavuodet täyteen", Tuula Väänänen sanoo. Kuva: Pasi Rytinki
Av-tuotannot eli elokuva- ja tv-työt ovat Väänäsen mielestä kokonaan toinen laji. Näyttelijän on oltava valmis juuri sillä hetkellä, kun ympärillä häärivä kuvausryhmä on valmis, ja nykybudjeteilla on harvoin mahdollisuuksia harjoitteluun tai moniin uusintaottoihin. Positiivisena poikkeuksena Väänänen mainitsee Mika Ronkaisen ohjaaman Kaikki synnit -sarjan, jossa näyttelijät saivat tehdä sekä luku- että tilanneharjoituksia ennen kuvauksia.
Väänänen toivoo pääsevänsä vielä tekemään myös av-tuotantoja. Kun virkavuodet Oulun teatterissa tulevat täyteen vuonna 2027, siihen olisi myös enemmän aikaa ja mahdollisuuksia.
Teatterityössä Väänäsen mukaan parasta on läsnäolo ja välitön yhteys yleisöön, jossa jokainen ihminen kokee teoksen omalla, ainutlaatuisella tavallaan, mutta silti kollektiivisesti osana joukkoa. Siinä on vielä ripaus katoavaa yhtenäiskulttuuria, josta Väänänen pitää. Hän sanoo katsovansa tv-uutisetkin mieluiten perinteiseen tyyliin puoli yhdeksältä.
”Tekstin opettelu on ikävintä”, kuittaa Väänänen teatterityön huonot puolet nauraen.
Maakunnassa osataan
Suomessa puhutaan joskus ”laitosteatterista” tai ”maakuntateatterista” vähättelevään sävyyn. Väänästä ärsyttää etenkin jälkimmäinen.
”Ikään kuin meillä vain pääkaupungissa olisi sitä oikeaa teatteria, ja maakuntateatterit olisivat jotain harrastussarjaa!”
Oulun teatteri on saanut monelta taholta kiitosta kunnianhimoisesta ja monipuolisesta ohjelmistostaan viime vuosina, mutta etelän mediassa se huomataan korkeintaan pieninä mainintoina tulevien ensi-iltojen listoissa.
”Meillä on todella hyvä ja mielenkiintoinen ohjelmisto! Jos mikä tahansa meidän esityksemme olisi Etelä-Suomessa, kyllä siitä Hesarissa kirjoitettaisiin”, Väänänen sanoo.
Toisaalta Väänästä ilahduttaa, että moni nuori ja vastavalmistunut näyttelijä, kuten Asta Sveholm, Sami Lalou ja uusimpana kiinnityksenä Elviira Kujala, ovat tulleet Helsingistä Ouluun korkeatasoisen teatterin vetämänä.
”Varsinkin nuoret näyttelijät nykyään hyvin tarkasti lukevat sitä, minkälainen arvomaailma talon tekijöillä ja johdolla on, että minkälaista teatteria he haluavat tulla jakamaan.”
Väänänen sanoo olevansa ”koti-ikäväihminen”, joka ei nuorenakaan löytänyt paikkaansa Helsingissä. Oulussa hän kokee olevansa omiensa parissa ja ymmärtävänsä, kuinka oululaiset puhuvat ja toimivat.
”En koskaan ajattele edes niin, että minut tunnetaan näyttelijänä, vaan olen Väänäsen Tuula Myllyojalta.”
Ryhmätyö korostuu taiteilijajuhlassa
Tuula Väänänen (oik.) on yksi tarinan kuljettajista Varjoja paratiisissa -näytelmäsovituksessa, jonka pääosissa Nikanderina ja Ilonana ovat Henri Tuominen ja Asta Sveholm. Kuva: Oulun teatteri
Tuula Väänäsen taiteilijajuhla on taiteilijajuhlaksi sikäli poikkeuksellinen – mutta toisaalta Väänäsen näköinen – että hän ei itse ole esityksen pääosassa. Väänänen valitsi juhlaesityksekseen Varjoja paratiisissa -näytelmän, jolla hän halusi korostaa nimenomaan ensemblen eli ryhmän ja yhteistyön merkitystä. Se havainnollistuu näytelmässä, jossa esimerkiksi lavasteita kuljettava näyttämöhenkilökunta on avoimesti esillä ja koko työryhmä kuljettaa yhdessä tarinaa päähenkilöiden rinnalla.
”Eihän minun olisi tarvinnut juhlia tällä esityksellä, mutta oivalsin, että Varjoja paratiisissa on todella hieno esimerkki siitä, mitä kollektiivinen teatterityö on: miten näyttelijät, näyttämöhenkilökunta ja tekniikka hoitavat omaa asiaansa. Kukaan ei pyöritä tätä yksin.”
Tuula Väänäsen 30+-taiteilijajuhlanäytös lauantaina 11.5. kello 19: Varjoja paratiisissa, Oulun teatterin suuri näyttämö.
