Lapsikertoja kuuntelee, ihmettelee ja pelkää Synninkantajissa
Sakari Hokkasella on omakohtaista kokemusta uskonnollisesta yhteisöstä. Hän kertoo olevansa myös uskonnon uhri. Kuva: Sanna Krook
Jaa sosiaalisessa mediassa:
Näytelmä pohjautuu Pauliina Rauhalan romaaniin, mutta Sakari Hokkasella itsellään on omakohtainen, vahva tuntuma uskonnollisiin yhteisöihin lapsuudessaan Satakunnassa.
Hän mainitsee tuntevansa tiukan yhteisöelämän, tässä tapauksessa uskonnollisen ryhmän, molemmat puolet.
Siis myös ne hyvät hetket lapsena ja nuorena helluntaiseurakunnassa.
”Harva paikka nykyaikana tarjoaa sellaista yhteisöllisyyttä. Meitäkin oli valtava serkusparvi kokouksissa telmimässä”, Hokkanen kuvaa.
Henkistä väkivaltaa voi löytää mistä vain
Ohjaaja kiteyttää, että Synninkantajat käsittelee yhteisöä, joka kääntyy sisäänpäin, ja perhettä, joka hajoaa kahtia.
”Henkistä väkivaltaa ja manipulointia voi löytää niin start up-yrityksestä, teatterista kuin mistä tahansa yhteisöstä, jossa on valtaa tarjolla ja jossa sitä mielellään käytetään”, hän huomauttaa.
Hokkanen sanoo olevansa myös uskonnon uhri ja myöntää heijastelevansa tässä ohjauksessaankin lapsuudenkokemuksiaan.
Yhteenkuuluvuuden toisella puolella tulivat vastaan ne oudot puolet kuten hurmoshenkisyys.
Maailmanloppua odotetaan aina
Näytelmässä uskonnollisen yhteisön toimintaa tarkastellaankin lapsikertojan näkökulmasta.
”Aikuisten outo ja pelottava käytös jättää jälkensä pieneen lapseen”, Hokkanen sanoo. ”Uskonnollisissa piireissähän on aina odotettu maailmanloppua ja Jeesusta, joka tulee pian.”
Se tulee ilmi myös tässä näytelmässä.
”Yhdeksänvuotias Aaron joutuu kuuntelemaan puhetta lopunajoista ja ikuisesta kadotuksesta, ihmettelee kuulemaansa ja pelkää maailmanloppua.”
Ohjaajaksi Hokkanen on valmistunut Teatterikorkeakoulusta vuonna 2012. Hän on kiertänyt Suomea ammattiohjaajana yhdeksän vuotta. Synninkantajat on Hokkasen ensimmäinen ohjaus Oulussa.
Synninkantajien koeyleisö on kommentoinut esitystä puhdistavaksi kokemukseksi. Lapsuutta ja nuoruutta on päässyt elämään uudestaan.
”Mutta tämä on kuitenkin myös utopia”, Hokkanen huomauttaa teoksesta. ”Näytelmän Aliisa nousee uhmaamaan uskonveljiä. En tiedä olisiko sellainen ollut mahdollista lestadiolaisuudessa -70-luvulla.”
Näytelmän ytimen traagisuudesta huolimatta Hokkanen haluaa välittää toivoa sekä lisätä ymmärrystä uskonnollisissa yhteisöissä eläviä ihmisiä kohtaan.