Emilia Tiitto purki itsenäistymisen kivut runoihin: ”Kaikista on varmasti vaikeaa kasvattaa lapsi, mutta vielä vaikeampaa on kasvaa itse”
Emilia Tiitto kertoo tulostaneensa runojaan joululahjaksi perheenjäsenilleen. Siitä syntyi ajatus tarjota niitä myös kustantamoihin. Kuvat: Henna Saarenketo
Jaa sosiaalisessa mediassa:
Oulussa asuva toimittaja Emilia Tiitto alkoi nuorena abiturienttina purkaa ajatuksiaan runoihin ja tuli samalla kirjoittaneeksi ensimmäiset säkeet nyt kuusi vuotta myöhemmin ilmestyneeseen esikoisrunoteokseensa Pikkusisko on yöperhonen. Runoissa käsitellään itsenäistymisen, aikuistumisen ja ulkopuolisuuden teemoja, jotka Tiitto on ammentanut omasta elämästään, taiteellisia vapauksia käyttäen.
Emilia Tiiton lapsuuden haave toteutui tänä vuonna, kun kustantamo Momentum Kirjat julkaisi hänen esikoisrunoteoksensa Pikkusisko on yöperhonen. Teoksen ensimmäiset runot ovat syntyneet jo vuonna 2018, jolloin Tiitto koki tarvetta jäsentää ajatuksiaan kirjoittamalla.
”Se oli ehkä ensimmäinen hetki elämässä, kun tuntui, että pitää pysähtyä. Abikeväänä ei ollut sitä tuttua ja turvallista tukiverkostoa ympärillä, eikä päivissä samaa rytmiä kuin ennen. Se aiheutti sellaisen hämmennyksen, että piti kirjoittaa”, Tiitto kertoo.
”Kirjoittaminen on ollut minulle kuitenkin aina luontainen tapa käsitellä asioita. Teininä kirjoittelin lauluja, ja ihan pienenä kirjoitin paperille siansaksaa ja pakotin siskot lukemaan”, Tiitto nauraa.
Kaipuu lapsuuteen
Pikkusisko on yöperhonen -teoksen runoissa tasapainoillaan aikuisuuden kynnyksellä. Runojen keskiössä on itsenäistyvä pikkusisko, joka kokee ikävän aaltoilua muuttuvissa perhesuhteissa.
Tiitto on huomannut tuntevansa tietynlaista kaipuuta lapsuuteen.
”Olen elänyt Haapajärven maalaismaisemissa ihanan ja turvallisen lapsuuden äidin, isän ja siskojen kanssa. Perhe oli tietyllä tavalla lukittu muoto, kun se pysyi vuosikausia samanlaisena. En tiedä, voiko sellaista aikuisella iällä koskaan enää saavuttaa. Ei välttämättä”, Tiitto pohtii.
Vaikka olen asunut kuusi vuotta Oulussa, en tunne sitä vielä kodikseni, mutta toisaalta en tiedä mihin muuallekaan lähtisin”, Emilia Tiitto sanoo.
”Kaipaan lapsuudesta tiettyä turvallisuutta. Vapautta on aikuisiällä liikaakin. Nykyään jokainen päätös on omissa käsissä, ja tuntuu että vaakakupissa painavat isot asiat.”
”Olen kamppaillut myös sen asian kanssa, että missä on koti. Vaikka olen asunut kuusi vuotta Oulussa, en tunne sitä vielä kodikseni, mutta toisaalta en tiedä mihin muuallekaan lähtisin”, hän lisää.
Tiitto tiedostaa, että lapsuuteen liittyvä nostalgia on osin värittynyttä.
”Olen sen tyyppinen ihminen, joka lähtee värittämään eilisen päivänkin! Minulla on tapana tunnelmoida asioita ja tilanteita jälkikäteen, jolloin hyvin tavallinenkin päivä voi saada myöhemmin uusia sävyjä”, Tiitto toteaa.
”Kyllä minua joskus nuorena ärsytti katsoa pimeää peltomaisemaa silloin kun olisin kaivannut ympärilleni elämää ja ihmisiä. Nykyään taas huomaan kaipaavani niitä maisemia”, hän jatkaa.
Samaistuttavia kasvukipuja
Tiiton runot ovat syntyneet pikkuhiljaa vuosien aikana, eikä hänellä ollut alun perin suunnitelmissa julkaista runokokoelmaa.
”En ollut lukenut runoutta tai päättänyt kirjoittamalla kirjoittaa. Runot vain tulivat jostain sisältä. Jossain vaiheessa huomasin, että runoja on kertynyt koneelle jo monta sataa”, Tiitto kertoo.
”Tulostin niistä kokoelman perheenjäsenille joululahjaksi ja siitä tuli idea, että voisikohan sen lähettää kustantamoihin”, hän lisää.
Tiitto kertoo huomanneensa kirjan julkaisun jälkeen, että runoissa toistuvat tietyt teemat.
”Kyllä sieltä nousevat itsenäistymiseen ja kasvamiseen liittyvät teemat, jotka tässä kirjassa tarkoittavat asioita, mitkä liittyvät täysi-ikäisyyteen, ja siihen, kun muuttaa ensimmäistä kertaa omilleen, pois lapsuuden ympyröistä. Toki siihen liittyy myös oman minän etsimistä, kuten millainen minä olen suhteessa muihin”, Tiitto sanoo.
”Eri-ikäiset ovat löytäneet runoista samaistumispintaa. Se sopii hyvin sellaiselle, joka juuri kokee niitä samoja asioita, mutta se voi toimia myös vanhemmalle ihmiselle matkana omaan nuoruuteen”, Tiitto jatkaa.
Tänä vuonna esikoisrunokirjansa julkaissut Emilia Tiitto opiskelee parhaillaan liikunnanohjaajaksi ja työskentelee myös vapaana toimittajana.
Tiitto kertoo pohtineensa aikuistumisen ja kasvun jatkumoa.
”Kun katson kuusi vuotta sitten kirjoittamiani tekstejä, huomaan olevani edelleen samojen kysymysten äärellä. Tavallaan on karua tajuta jo nuorena, ettei se kasvaminen ja kriisien läpi meneminen taida loppua koskaan. Lapsena sitä jotenkin ajatteli, että aikuisuus on eräänlainen kiiltokuva, jossa tullaan joskus valmiiksi, mutta eihän se niin mene. Ehkä sen hyväksyy paremmin, kun on elänyt kauemmin aikuiselämää”, Tiitto pohtii.
Ulkopuolinen tarkkailija
Lukion jälkeen Tiitto opiskeli Oulun yliopistossa suomen kieltä ja kirjallisuutta. Filosofian maisteriksi valmistumisen jälkeen hän päätti kouluttautua myös liikunnanohjaajaksi. Tiitto opiskelee parhaillaan kolmatta vuotta Lapin ammattikorkeakoulussa.
”Liikunta-ala on kiinnostanut minua jo lukiosta saakka. Järkeilin sen niin, että käyn ensin yliopisto-opinnot ja sitten haen liikuntapuolelle. Samaan aikaan olen työskennellyt koko ajan myös toimittajana”, Tiitto kertoo.
Ulkopuolisen korvaan Tiiton elämä kuulostaa olevan täynnä toimintaa, mutta kirjailija itse kokee asian toisin.
”Minulta usein kysytään, että miten minulla riittää kaikkeen aikaa, mutta itsestä tuntuu, että eihän minulla olekaan muuta kuin aikaa. Päinvastoin muiden elämät näyttävät olevan täynnä kaikkea mielenkiintoista, ja varsinkin näin etäopintojen aikaan tunnen istuvani vain kotona katsomassa ikkunasta ulos”, Tiitto toteaa.
”Vaikka tarvitsenkin yksinoloa, on myös sosiaalinen kanssakäyminen tärkeää ja se tekee hyvää myös luovuudelle. Etäopiskelusta ei jää sosiaalisesti paljoa käteen, koska se on tietokoneella istumista. Ei jää eläviä hetkiä ja mielikuvia toisista ihmisistä”, hän jatkaa.
Tiitto kertoo käsitelleensä ulkopuolisuuden ja erillisyyden teemoja myös runokirjassaan.
”Monesti katson asioita jotenkin ulkopuolelta. Aivan kuin katselisin muiden elävän elämäänsä, mutta minä olen vain sivutarkkailija. Jos ollaan vaikka ravintolan terassilla, omasta näkökulmasta se näyttää siltä, että olen siellä tarkkailemassa muita, enkä elämässä omaa elämääni”, Tiitto pohtii.
”Joskus ajattelen, että muut elävät elämäänsä eteenpäin ja osaavat elää jotenkin järkevämmin kuin minä, vaikka ei se niin varmasti ole”, hän lisää.
Vaikka Tiitto on ammentanut runoihinsa tunnelmia ja teemoja omasta elämästään, eivät runot ole yksi yhteen totuuden kanssa.
”Ihmiset saattavat ajatella, että jos joku kirjoittaa omasta elämästään, se on täysin totta. Kirjoitus voi kuitenkin olla muunnelma totuudesta, eikä kaikki ole täysin niin kuin on kirjoitettu.”
”Minulle on helpompaa kirjoittaa surullisista asioista kuin ilon ja onnen hetkistä, mutta se ei tarkoita, että se olisi koko totuus”, Tiitto toteaa lopuksi.