100-vuotias Hakamaan tila yhdistää ihmisiä ja sukupolvia – tuore historiikki avaa ikkunan menneisyyteen
Kari Mononen (vas.) ja Aki Vähäsarja kertovat olevansa hyviä ystäviä, joita yhdistävät historian arvostaminen ja perinteiden vaaliminen. Kuvat: Henna Saarenketo
Jaa sosiaalisessa mediassa:
Oulun Virtaojalle vuonna 1924 valmistuneella Hakamaan tilalla juhlitaan tänä kesänä satavuotiaita, museoviraston suojelemia rakennuksia, sekä tilan monivaiheista historiaa, johon on kuulunut muun muassa jalostussikala- ja viinitupatoimintaa. Juhlan keskiössä on myös lähes koko elämänsä tilalla asunut, 85 vuotta täyttävä Kari Mononen, sekä Hakamaan historiikin kirjoittanut Aki Vähäsarja, joka asuu tilan vanhassa navettarakennuksessa.
Joskus historiaa tutkittaessa toivotaan, että seinät osaisivat puhua, jotta ne voisivat kertoa tarinoita ihmisistä, heidän arjestaan ja historian eri vaiheista. Oululaisen Aki Vähäsarjan ei kuitenkaan tarvinnut kuiskutella talon nurkkalautoihin lähtiessään kokoamaan nykyisen asuinpaikkansa historiikkia, sillä pihan toisella puolella asuu Hakamaan tilan perustajan, Kaarlo Monosen, poika Kari Mononen.
Vähäsarja osti vuonna 2021 Hakamaan entisen navettarakennuksen, joka on vuosikymmenten aikana muuttanut käyttötarkoitustaan Hakamaan Viinituvaksi ja sitten asuinrakennukseksi. Nykyään tilassa toimii myös Vähäsarjan ja hänen puolisonsa hierontayritys Hakamaa 1924.
Aki Vähäsarja (vas.) on koonnut Hakamaa 1924-2024 historiikin muun muassa Kari Monosen kuva-arkistojen, muistojen, vanhojen lehtileikkeiden ja muiden kirjallisten lähteiden pohjalta.
Ajatus historiikin kokoamisesta syntyi, kun Vähäsarja tutustui naapuriinsa Monoseen.
”Meistä tuli Karin kanssa heti ystäviä. Olemme hyvä esimerkki siitä, että eri-ikäisetkin voivat ystävystyä keskenään”, Vähäsarja kertoo.
”Kun juttelin Karin kanssa tilan historiasta, ihmettelin ensin, miten siitä ei vielä ole kirjoitettu mitään, vaikka erilaisia dokumentteja kuten kuvia, tekstejä ja piirustuksia oli paljon. Sitten tajusin, että sehän on minun tehtäväni tässä vuosien ja ihmisten jatkumossa koota kaikki yhteen”, hän lisää.
Vähäsarja kuvailee projektia kahden vuoden palapeliksi, joka on sisältänyt merkittäviä sattumuksia.
”Olen koostanut kirjan haastatteluiden, kuvien ja lehtileikkeiden ja kirjallisten lähteiden pohjalta. Historiikki piti ehdottomasti tehdä nyt, kun Kari on vielä itse kertomassa asioista”, hän sanoo.
”Kerran olin Karin vintillä tutkimassa, kun sieltä löytyi lehti, joka on julkaistu ennen talon rakentamista. Kuinka ollakaan, lehdessä oli juttua karjakartanon rakentamisesta. Katsoin, että näyttääpä tutulta pohjapiirustukselta, sillä se oli aivan samanlainen kuin meidän talolla, ja jutussa oli kirjoitettu vaiheittain sen tyyppisen rakennuksen rakennusvaiheet.”
”Toinen jännä juttu oli semmoinen, että satuin löytämään Hakamaan Viinituvan vieraskirjoina toimineet leveät lankunpätkät juuri ennen kuin entinen omistaja oli laittamassa niitä sirkkeliin. Ostin lankut ja nyt tärkeät kirjoitukset ovat taltioituna kirjaan”, Vähäsarja kertoo.
Hakamaan Viinitupa toimi vanhassa navettarakennuksessa vuosina 1999-2013.
Perintöhirret edelleen käytössä
Hakamaa kuului alkujaan Monosen kantatilaan, joka sijaitsee noin 300 metrin päässä. Karin isä, Kaarlo Mononen, sai 192O-luvun alussa ennakkoperintönä Hakamaan maat sekä hirsiä Monosen talon päätyosasta. Samat hirret pitävät edelleen koossa Hakamaan varastorakennusta. Muun rakentamiseen tarvittavan puutavaran Kaarlo Mononen haki merta pitkin Martinniemen sahalta.
”Se oli melkoinen homma isällä tuoda puutavarat aina nippu kerrallaan veneellä rantaan ja sieltä ajaa hevoskärryillä tilalle”, sanoo Kari Mononen.
Navettarakennuksen kattohirsistä löytyy maalattuna luku 1924.
”Joskus navetat on rakennettu ensin, jotta eläimille on suoja, ja perheet ovat asuneet navetassa sen aikaa kun asuinrakennuksia on tehty. Monosen kantatila on kuitenkin ollut niin lähellä, että se on mahdollistanut eläinten pitämisen siellä, ja asuinrakennus on valmistunut aikaisemmin”, Vähäsarja pohtii.
”Navetassakin oli aluksi kaksi eri rakennusta, joiden väliin lisättiin myöhemmin sikalan ja karjakeittiön tilat. Semmoista se oli siihen aikaan, että laajennettiin aina sitä mukaa, miten oli varaa”, lisää Mononen.
Hakamaan maatalouskeskus juhannuksena 1961. Arkistokuvat: Kari Monosen arkisto, teoksessa Hakamaa 1924-2024.
Lammasnäyttelyt Hakamaassa 1940-luvulla.
Hakamaa säästyi pommituksilta
Kari saapui Kaarlon ja hänen vaimonsa Martta Monosen perheeseen ottolapsena vuonna 1939, ja kertoo kuunnelleensa kehdosta käsin talvisodan jylinää. Jatkosodan ajalta hän muistaa, kuinka hälytysten tullen ikkunoihin vedettiin kardiinit, ja kuinka koko perhe vietti välillä pitkiäkin aikoja pimeässä maakellarin suojissa.
”Kerran siellä pimeässä lähti äidin mielikuvitus laukkaamaan ja hän erehtyi luulemaan mädistä perunoista lähtevää hajua vihollisen suihkuttamaksi kaasun hajuksi”, Mononen muistelee.
Hakamaa säästyi sodan tuhoilta, mutta Oulun pommitukset ovat piirtyneet Monosen mieleen. Muistot ovat päässeet myös osaksi historiikkia.
”Olimme viemässä jääteleitä, eli merestä haettuja jääharkkoja, läheiseen Seikkulan taloon. Kun olimme peittelemässä niitä ladossa muhaläjän alle, joku isännistä huudahti ovelta, että tulkaapa katsomaan, nyt Oulua pommitetaan ja kaupunki palaa ihan valkeana. Me kuulimme lentokoneiden äänet ja laitettiin valot pimeäksi ikkunoista, ja missä vain niitä olikaan. Kaupunkiinhan ne tietysti osasivat, kun sieltä ei saa valoja pois. Oulussa se oli Kajaaninkatu, joka melkein raunioiksi pommitettiin. Sehän oli vielä rakentamattakin osaksi 50-luvulla, kun oppikoulussa käynnin aloitin lyseossa.”
”Muistan, kuinka liekit nousivat niin korkealle, että koko taivaanranta loimusi liekkien valossa”, Mononen kuvailee.
Traktorin ohjaksista insinööriksi
Hakamaata ympäröivät 15 hehtaarin pellot ja karjakartanossa oli lampaita, porsaita, lehmiä, kanoja ja hevosia. Tilalla toimi Hakamaan Jalostussikala, josta saatiin porsaita myytäväksi alueen pienempiin talouksiin. Mononen kertoo osallistuneensa tilan töihin pienestä asti ja olleensa mukana pelto- ja metsätöissä.
Vuonna 1948 tilalle hankittiin ensimmäinen traktori, jonka ratin taakse Mononen hyppäsi jo yhdeksänvuotiaana.
”Menimme autolla juna-asemalle ja siellä se traktori seisoi laiturilla. Minulle näytettiin, miten sitä käytettiin, ja niin minä auton perässä ajoin sen asemalta kotiin”, Mononen kertoo.
”Minun tehtävänä oli usein viedä isäni kanssa maidot Kiviniemen maidonmyyntiosuuskunnalle, joka jakoi sitä litran mitalla kaupunkilaisille. Se oli Saaristonkadulla, siinä Lasi-Lipposen vieressä. Siellä piti kaitaisesta portista ajaa sisään ja peruuttaa kohti laituria. Semmoisia hommia tein jo alle kymmenenvuotiaana”, hän muistelee.
Kaarlo Monosen ikääntyessä myös tilan toiminta alkoi supistua. Karjatoiminta jatkui 60-luvulle saakka, jonka jälkeen Kaarlo laittoi myös pellot pakettiin.
Kuusiluodon koulussa käsityönopettajana toiminut, Karin äiti, Martta Mononen kuoli vuonna 1965. Samana vuonna 26-vuotias Kari lähti opiskelemaan Vaasaan koneinsinööriksi. Kaarlo Mononen kuoli vuonna 1973, jonka jälkeen Kari muutti takaisin Hakamaahan.
Historia näkyy myös Monosen talon sisustuksessa. Lattiassa on Martta-äidin kutomat karvalankamatot 1950-luvulta.
Hakamaan Viinitupa
Vuonna 1989 Oulun kaupunki esitti halunsa lunastaa Hakamaan maat asuinkäyttöön ja parin vuoden neuvottelujen jälkeen kaupat syntyivät. Kari Mononen työskenteli Nokia-Kaapelilla, mutta viljeli peltoja töidensä ohella vielä vuoteen 1995 saakka.
Suuret muutokset jatkuivat, sillä laman myötä Karin työt Nokialla loppuivat ja toimeliaisuuteen tottuneen miehen piti keksiä itselleen uutta tekemistä.
”Ajattelin, että pitää navetan katto korjata, kun se oli vaikka mihin päin notkollaan kuin lehmän selkä. Laitoin uuden huopakaton ja aluslaudoituksen. Sitten sanoin tutulle arkkitehdille, että siihen navetan keskelle pitäisi tehdä makkaranpaistopaikka, jossa voisi kavereiden kanssa istua, ja niin siihen tehtiin takka”, Mononen kertoo.
Erään illanvieton yhteydessä Monosen arkkitehtiystävät visioivat, että paikasta saisi remontoitua myös kokonaisen tilausravintolan. Mononen tarttui ideaan.
”Navetan yhteydessä olevaan AIV-torniin tehtiin sauna, jossa on lasikatto, josta näkyy taivas. Rakennettiin laitoskeittiö, jossa voi laittaa ruokaa useammallekin henkilölle sekä erillinen kokoushuone alakertaan. Myöhemmin laajennettiin myös alakertaa ja vinttiä”, Mononen kuvailee.
Hakamaan Viinitupa avautui vuoden 1999 lopussa ja sen toiminnasta vastasi Karin silloinen aviopuoliso.
”Viinituvasta tuli heti ensimmäisenä vuonna suosittu kokous- ja juhlapaikka. Sitä varasivat isot yritykset omiin tilaisuuksiinsa, siellä pidettiin muistotilaisuuksia, häitä, syntymäpäiviä ja muita illanviettoja”, Mononen kertoo.
”Paikan projektinimi oli Iloinen Possu, mutta se ei koskaan toteutunut julkisesti, sillä Hakamaan Viinitupa oli tyylikkäämpi nimi. Iloinen possu juontaa siitä, että alakerrassa oli aikanaan sikala. Kerran arkkitehti vitsailikin, että ei tilan käyttötarkoitus ole oikeastaan muuttunut, kun siellä porsastellaan edelleen”, Mononen nauraa.
Varastorakennuksen seinässä ovat edelleen Karin isän 1920-luvulla saadut perintöhirret. Hakamaassa vietetään kesäkuussa 215-vuotisjuhlia. Tila täyttää 100 vuotta, Kari Mononen 85 vuotta ja Aki Vähäsarja 30 vuotta. Historiikki julkaistaan yhteisten syntymäpäivien yhteydessä 29. kesäkuuta.
Uudistaen, mutta vanhaa kunnioittaen
Viinitupa toimi menestyksekkäästi vuoteen 2008, jonka jälkeen Mononen myi rakennuksen Väärälän perheyhtiölle, Kultasirkku Oy:lle, jonka alla toimi myös Vihiluodon Hotelli. Timo Väärälä pyöritti Viinituvan tiloissa ravintolatoimintaa vuoteen 2013 saakka, jonka jälkeen hän muutti talon käyttötarkoituksen yritystoiminnasta asuinrakennukseksi.
Väärälä myi talon seuraaville omistajille, jotka olivat ammatiltaan rakennusmestari ja sisustussuunnittelija. Heidän käsissään talosta muotoutui perinteitä kunnioittava, moderniin käyttöön sopiva koti.
”Olen iloinen, että rakennuksen jokainen omistaja on halunnut pitää siitä hyvää huolta. Jos vanhoja taloja ei uudisteta sopimaan nykyajan ihmisen tarpeita vastaavaksi, ne voivat jäädä tyhjilleen”, navettarakennuksen nykyinen omistaja Vähäsarja sanoo.
”Jokainen on kuitenkin tehnyt uudistuksia vanhaa kunnioittaen ja toisten työtä arvostaen. Hakamaan kaikissa rakennuksissa on paljon pieniä yksityiskohtia, jotka liittyvät sen historiaan. Meidän välikatossa on esimerkiksi edelleen Karin lasten tekemä maja, yläkerrassa Karin rakentama viinivinssi ja talon seinistä löytyy renkaita, joihin lehmät on laitettu kiinni”, Vähäsarja kertoo.
Myös Vähäsarja ja hänen puolisonsa Piia Ratilainen ovat tehneet rakennukseen pieniä muutoksia. Asunnon sisäänkäynnin yhteydestä avautuu ovi hoitohuoneeseen, jossa Vähäsarja ja Ratilainen ovat vastaanottaneet hieronta-asiakkaita jo parin vuoden ajan.
”Asiakkaat ovat tykästyneet tähän ympäristöön ja rakennuksiin. Moni sanoo, että miljöö itsessään on hyvin rauhoittava”, Vähäsarja kertoo.