Äitiydestä ei pääse eläkkeelle – se on elämänmittainen huoli, mutta myös paras ja rikkain asia elämässä

Laila ja Riina Kohonen soittelevat lähes päivittäin ja vaihtavat kuulumisia. ”Ei se äitiys ole siitä mihinkään kadonnut, vaikka lapsi on aikuinen. Riina kertoo minulle edelleen ilonsa ja murheensa ja koetan auttaa niissä”, kertoo Laila Kohonen.

Tiivis yhteydenpito on jatkunut sukupolvelta toiselle. Myös Riina juttelee lastensa kanssa lähes päivittäin. Vanhemman tyttären poikaystävä onkin lanseerannut termin ”Kohosen puhelut”, jotka saattavat kestää pisimmillään pari tuntia.

Tukiverkosto toimii molempiin suuntiin, mutta kyllä äiti on useammin se lohduttaja. ”Siinä vaan on kummasti voimaa, kun äiti sanoo että ”Ei mitään huolta, asia järjestyy”, miettii Riina. ”Äitiähän uskoo enemmän kun pappia ja tuomaria”, hän naurahtaa.

Lapsiperheen elämää kansakoululla

Kohosen perheen tarina alkoi 1960-luvulla Forssan Tammelasta. Nuoren perheen kotina toimi Susikkaan kansakoulu, jossa Laila opetti alaluokkia ja aviomies Jorma yläluokkia. ”Meillä oli huoneisto siinä koulun toisessa päässä. Välitunnilla kävin tyttöjä imettämässä”, muistelee Laila Kohonen.

Lapset viihtyivät pienenä paremmin koulutiloissa kuin lastenhoitajan hoivissa kotinurkissa. ”Tytöt kävivät syömässä koulun ruokalassa, kysyin siihen kunnalta luvan ja maksoin koululounaat”, kertoo Laila Kohonen. ”Riinalla oli myös tapana viettää aikaa luokassa harmonin takana. Siellä hän kuunteli, kun pidin tuntia.”

”Tosiaan. Minulla oli siellä myös sellainen vihko, jossa luki vasemmalla kädellä kirjoitettuna Riina eli ANIIR ja 0-luokka. Olin hirveän tyytyväinen, kun sain olla ainoa nollaluokkalainen”, nauraa Riina Kohonen.

Kulttuuriperheessä pelattiin muistipeliä taidekirjoista

Kohosen perheessä kulttuuri on ollut aina tärkeässä roolissa. Laila Kohonen on kirjoittanut opettajan työnsä ohella lukuisia lastenkirjoja, sekä harrastanut piirtämistä ja kuvanveistoa. Perheen isä Jorma Kohonen oli myös kuvataiteilija. ”Riina on oppinut seisomaan maalaustelinettä vasten”, naurahtaa Laila Kohonen.

Aikaa ei myöskään tuolloin vielä kulutettu ruudun ääressä. ”Tytöt viihdyttivät itseään lukemalla kodin taidekirjoja. He leikkivät peittämällä kuvatekstin ja kysemällä toisiltaan, että kenen maalaus tämä on”, kertoo Kohonen.

Lapset myös lukivat paljon, muun muassa Shakespearen näytelmiä. ”Juu, kyllähän me isosisko Jaanan kanssa opeteltiin kilpaa Macbethia ulkoa. Ihan omaksi iloksemme. Eihän maalla paljon muuta vaihtoehtoja ollut, joko sitä tai sitten pelata Kimblea”, vitsailee Riina Kohonen.

Haasteena yhdistää äitiys ja intohimo kirjailijan työhön

Riinan ollessa ensimmäisellä luokalla Laila Kohonen lähetti kirjoituksiaan Suomen Maaseudun Sivistysliiton kirjoituskilpailuun.

Kilpailussa kymmenen parasta pääsivät palkinnoksi kirjoittajakoulutuksen. Koulutuksessa Kohosta kannustettiin, että hänen kannattaisi alkaa kirjoittamaan ihan tosissaan ja työkseen.

Laila Kohonen kutsui perheensä saman pöydän ääreen ja kysyi heiltä, saisiko hän alkaa kirjoittaa tosissaan. Vastaus oli kyllä. ”He eivät tienneet, mitä lupasivat”, nauraa Kohonen

Yksi onnellinen ja neljä onnetonta, vai toisin päin?

Äitiyden ja kirjailijanuran yhdistäminen ei ollut 1970–80-luvuilla helppoa, jos se sitä on vieläkään. Laila Kohosta vaivasi se, miten hänen kirjoittamisensa vei aikaa perheeltä: ”siitä minulla on aina ollut huono omatunto. Että se kirjoittaminen oli minulle niin tärkeää.”

”Luin kerran Riinan kouluaineesta, että hän oli ollut ovenraossa ja tulossa juttelemaan äidilleen, mutta äiti oli vain mulkaissut häntä ja jatkanut kirjoittamista. Kyllähän se tuntui pahalta”, muistelee Kohonen.

”Sellaista se oli: kun kirjoitin, niin perheessä oli yksi onnellinen ja neljä onnetonta – koska se teki miehenikin onnettomaksi. Toisaalta, kun laitoin lihapullia, niin sitten perheessä oli neljä onnellista, mutta yksi onneton.”

”Kirjoittamisen sijasta toteutin välillä luovuuden pakkoa piirtämällä, koska perheenjäseniä luonnostellessa pystyi samalla olemaan läsnä heidän kanssaan”, kuvailee Kohonen.

Kirjoituskoneen paukkeesta tuli perheelle tuttu ääni 

Ristiriita omien ammatillisten intohimojen ja perheajan välillä lienee kysymys, jonka kanssa painii yhtä lailla moni äiti tänäkin päivänä.

”Ei se ollut perheeltä pois, vaikka äiti saattoi hetkellisesti olla keskittynyt ajatuksiinsa”, muistelee puolestaan Riina. ”Yläkerrasta kajahteli tuttu jytinä, kun äiti kirjoitti vanhanaikaisella kirjoituskoneella”, hän nauraa.

Kirjailijanuran ja äitiyden yhdistelmä onkin ollut Laila Kohosen elämässä kestävää laatua. Hän on julkaissut yhteensä 19 lastenkirjaa ja lastennäytelmiä, sekä saanut Arvid Lydecken -palkinnon.

Teoksista perhe saattoi myös löytää itselleen tapahtuneita tarinoita. ”Jos jotakin vähän kummallisempaa sattui, niin yleensä se päätyi tekstiin. Tosin äiti kyllä kysyi siihen aina luvan”, kertoo tytär Riina Kohonen.

”Ja on meillä äidin kanssa yksi hauska yhteinen juttukin – pidämme molemmat kirjoittamisesta, mutta olemme lukihäiriöisiä. Aina kun jonkin lappu tai lehden otsikko tulee luettua väärin, pitää siitä aina heti soittaa toiselle. Katsoppas, mitä minä NYT bongasin.”

Isoäitiys muuttuu pian myös isoisoäitiydeksi

”Kolmesta tyttärestä jokainen on eri tavalla rikastuttanut elämääni”, kertoo Laila Kohonen. Ja vuosien mittaan hänestä on tullut myös kuuden lapsenlapsen isoäiti. Lastenlasten saaminen on ollut Laila Kohosen elämän kohokohtia.

”Silloin kun sain ensimmäisen lapsenlapseni, ja vanhin tyttäreni kertoi minulle, että hän odottaa, tulin niin onnelliseksi, että minun oli mentävä ulos ja puutarhaan. Tytär kertoi, että hän oli katsellut ikkunasta kun kävelin puutarhassa ympyrää ja hymyilin kuin puuhevonen”, naurahtaa Laila Kohonen.

Syksyllä sukuun odotetaan vielä lisää iloisia uutisia, kun perheeseen syntyy jo neljäs sukupolvi. Laila Kohosesta tulee siis pian myös isoisoäiti. 

Tiivis perhe tiiviissä yhteiskuvassa. Äidin ja isoäidin välissä viihtyvät Riinan lapset Maria, Alexandra ja Atte.